— Ei täälläpäin! Ei täälläpäin! huusi hän.
Ja kaikki haikarat nostivat samassa toisen jalkansa allensa ja huusivat yhteen ääneen:
— Ei täälläpäin! Ei täälläpäin!
— Tomppelit — sanoi isä — sen tiesimme ilmankin.
Ja kuinka olikaan, tulivat he takaisin samaan kaupunkiin, josta olivat länsimerelle lähteneet.
Siellä risteilivät raitiovaunut sikin sokin, kellot soivat, ajoneuvot kolisivat ja ihmiset juoksivat mikä sinne ja mikä tänne. Siellä oli sellainen melske, että tuskin kuuli toinen toisensa ääntä.
Siellä he eräänä kauniina päivänä näkivät ikkunassa pienen pojan, joka oli aivan yksin koko avarassa maailmassa.
— Aivan kuin sorsanpoika kesällä — keskeytti Yrjö — muistatko äiti? Istuimme juuri rannalla — niin pam! — ja sorsa kuoli — ja sinne jäi poikanen aivan yksin kaislikkoon. Se oli sitten niin hiljaa, ettei sitä näkynytkään, kun se pelkäsi niin kauheasti. Mutta ajattele, äiti, jos siinä tulikin toinen sorsa!
— Tietysti siinä tuli toinen sorsa ja otti sen pienen poikasen hoitoonsa, niin ettei sen tarvinnut lainkaan enää pelätä. Ja he mennä pyristivät yhdessä sitten tiehensä kaislikkoon ja olivat iloissaan.
— Niinkuin sinä ja minä!