Vielä hän ei ymmärtänyt täydelleen mitä oli saanut tietää, mutta aivan kylliksi sillä kertaa. Vähitellen hän saisi tietää enemmän. Salakareja tulisi kyllä olemaan, siitä olin selvillä, mutta Jumalan kiitos ei meidän tarvinnut selviytyä kuin päivästä kerrallaan. Pääasia oli, että lapsuus- ja nuoruusmuistot pysyisivät puhtaina ja valoisina.
Ja miksi ne eivät sellaisina pysyisi?
Kun sinä iltana autoin poikaa makuulle, piti hänen välttämättä tuiki tarkoin saada tietää, minkälaiset olivat hänen mekkonsa ja esiliinansa olleet tuona merkillisenä päivänä, mitä kuvia hänellä oli ollut kuvakirjassaan ja millä leikkikaluilla hän oli leikkinyt. Entisyys oli kuin ruusunhohteessa ja ihmeellisempää kuin kaikki muu. Vihdoin hän kiersi käsivartensa niskani ympäri ja likisti minua lujasti rintaansa. Silloin päätimme keskenämme kuiskaten, että pitäisimme oman satumme yhteisenä salaisuutenamme, vain meidän kolmen salaisuutena. Kertokoot muut äidit lapsilleen — kertokoon Ainon ja Erikin ja Etan äiti heille, minkälaista silloin oli ollut, kun he olivat heidät löytäneet. Meidän satumme ei kuulunut heille, ei muille kuin yksin meille.
— Mistähän Ainon ja Erikin äiti oli heidät löytänyt?
Niin. Se olisi heidän salaisuutensa, kuten meillä oli omamme. Mutta mitä ikinä Yrjö vain tahtoo tietää itsestään, sen hän kysyköön isältä tai äidiltä. Koetamme niin tarkkaan kuin suinkin muistaa kaikki, silloin riittää puhumista vuosikausia. Niin kummallinen se asia oli.
Mutta vielä kuukausia, miltei vuosiakin senjälkeen kuiskasit illoin joskus korvaani:
— Muistatko satuamme, äiti?
Vähitellen se kuitenkin näytti vaipuvan unhoon, ja kului monta vuotta, ennenkuin kerran taas otit sen puheeksi.
10.
Istuin lattialla Yrjön vuoteen ääressä ja nojasin päätäni hänen pielukseensa. Vierelläni paloi spriilamppu, joka loi punertavan hohteen matolle. Muuten oli huoneessa pimeä.