Hän nukkui, mutta puhui joskus kuumehoureissaan,

— Kiviä ja santaa — sanoi hän — pikkukiviä! Karistaisit pois sannan, äiti! Miks' tässä on santaa? — Kiviä ja santaa. — Karista ne pois, äiti!

Kavahdin pystyyn puolihorroksistani. Jo toista viikkoa oli hän kuumeen noustessa puhunut sannasta ja pikkukivistä, mutta en voinut siihen tottua. Sillä sehän oli kuin ennustus.

Mutta se ei saanut mitään merkitä, hänen täytyi tulla terveeksi.
Hoitaisin häntä yötä päivää enkä luopuisi hänestä mistään hinnasta.

En. En. En mistään hinnasta.

Nousin ja vedin lakanan hänen allansa suoraksi, niin ettei siihen jäänyt pienintäkään poimua. Nostin sitten spriilampulla seisovan kattilan kantta ja panin uuden kääreen hänen kaulalleen. Puolinukuksissa hän vain hiukan räpäytteli silmiään.

Istuuduin taas vuoteen viereen, oikaisin jalkani ja nojasin pääni pielukseen. Lamppu lauloi yksitoikkoista nuottiansa, pojan hengitys kävi tasaisemmaksi, ja minä vaivuin vähitellen takaisin siihen puolihorrokseen, jossa jo olin harhaillut monet yöt, unen ja hereilläolon välimaille, pitäen huolta kääreitten muuttamisesta aina puolen tunnin kuluttua. Isän oli tartunnan ja toimensa takia täytynyt muuttaa kotoa pois, ja minä olin jäänyt palvelijain kanssa sairaan luo. Mutta yksin hoidin häntä yötä ja päivää. Kestäisinkö ajan pitkään? Kestäisin varmaan. En tahtonut hänen luokseen ketään vierasta, itse halusin kamppailla tuon pitkän kamppailun tulirokkokuumetta vastaan, joka oli niin tuimasti iskenyt kyntensä häneen, mutta jonka olisi pakko väistyä.

Ja hän, miten kokonaan hän oli antautunut minulle! Miten täynnänsä hän oli luottamusta ja miten iloinen heti kun tauti hellitti! Tunsin samaa riemua saadessani häntä palvella kuin muinoin ihmisvilinässä suuren kaupungin kaduilla. Tämä se kuitenkin oli todellista ottelua ja todellista voimainponnistusta — josta vasta kannattikin iloita.

Keittiön ovea raoitettiin ja Liisa, Maijan seuraaja, pisti päänsä näkyviin. Hän tulla tassutti lattian yli paljain jaloin ja yönuttu napitettuna rinnan yli ainoastaan yhdellä napilla.

— Ajattelin, että rouva tarvitsisi hiukan levähtää — sanoi hän ystävällisesti.