— Kiitos, Liisa — mutta täytyy olla niin säntillinen kääreitä muuttaessa. Ensi yönä niitä ehkei enää tarvitakaan, ja silloin saan kyllä nukkua.
Mutta Liisa halusi nähtävästi tehdä valvomisajan rattoisammaksi rouvalleen pitämällä seuraa ja istuutui toiselle puolen lampun. Tuijotimme molemmat sen liekkiin.
Liisakin oli ennättänyt kotiutua talossa sen jälkeen kun Maija vihdoin oli suostunut antamaan myönteisen vastauksen kärsivällisesti odottavalle sulhaselleen, nautittuaan omasta puolestaan — kuten hänen oli tapana sanoa — nuoruusvuotensa rauhassa. Hän kuului niihin onnellisiin, joiden nuoruus kestää neljäänkymmeneen tai kauemminkin, eikä hän huolinut sitä ennen kultaista vapauttaan uhrata. Ei mar, sanoi Maija, sillä hän oli länsisuomalainen. Hänellä oli ihailija nuoruuden vuosilta, joka palasi jälleen tultuaan leskeksi, ja tällä oli nelivuotinen poikanenkin — onneksi Maijan mielestä — ei siis tarvinnut silläkään vaivautua. Kaikki oli valmista ja Maijasta tuli talonemäntä.
Mutta hänestä ei mielellään erottu. Häntä hyvästellessään Yrjö riippui hänen kaulassaan, äiti pyyhki silmiään ja isä lahjoitti täydellisen pöytäkaluston Arabian porsliinia.
Siinä istui nyt Liisa punamustassa alushameessaan. Hän tulisi epäilemättä nauttimaan nuoruutensa päiviä vieläkin kauemmin kuin Maija, sillä tuskin ilmestyisi kosijaa, joka häntä odottelisi. Hänellä oli pääkappale huononpuoleinen, mutta sydän paikallaan. Ja koska me tässä talossa panimme pääpainon viimeiseen, oli meidän välillemme sukeutunut uusi ystävyys.
Hän vahti taukoamatta spriilampun liekkiä ikäänkuin olisi hänen ollut hoidettava tulta hellan uunissa ja sanoi:
— Mitenkä tuo poika ihailee rouvaa!
— Mistä Liisa sen tietää?
— No se kun tulee tavantakaa keittiöön ihan vartavasten kehuakseen rouvaa. Silloin se istuutuu pöydälle ikkunan eteen ja se kun sitten panee omiaan! Väliin minun täytyy sille nauraa ihan haletakseni päiväkausia perästäpäin, niin viisaasti se lapsi puhuu.
— Mitä se sitten minusta sanoo?