— Tiedätkös Liisa — sanoo hän minulle — äiti on niin viisas että hän tietää kaikki.
— Vai niin hän arvelee — virkoin hyvilläni.
Liisa oli lausunut sen niinkuin se ei olisi hänestäkään mahdotonta, sillä hän kuului itse noihin sydämestään nöyriin.
— Niin hän sanoo — jatkoi Liisa. — Ja hän on niin toimelias, että paljon toimeliaampi kuin muut rouvat. Mikään muu rouva ei ole kuin hän.
Liisa oikein kehuu ylpeillen pojan puolesta.
— Niin sanovat kaikki lapset äidistään — puutuin välttäen puheeseen, mutta ihastuneena poikani kiitoksista.
— Ja niin kaunis tukkakin hänellä on! — yltyy Liisa vielä ylistämään — ei tuollainen kuin sinulla, Liisa — tuolla tavalla aina pitkin poskia ja silmiä riippumassa.
Hän nauraa, nauraa sydämensä pohjasta siksi, että tuo viisas lapsi hoksaa kaiken — hänenkin suorat ja pitkät hiustupsunsa, jotka aina leyhyvät korvilla.
— Kyllä se näkee, millainen mikin on, — vahvistaa hän.
Eikä Liisan mieleen juolahdakaan, että hän voisi olla toisen näköinen.