Hän jatkaa:
— Ja näkisit hänen piironginlaatikkonsa — sanoo hän — siinä hänellä on paidat tuossa ja sukat tuossa ja nenäliinat tuossa — eikä kaikki sikin sokin niinkuin sinulla on, Liisa.
Häntä huvittavat nämä pojan puheet niin suuresti, että minun täytyy häntä hillitä, jottei hän herättäisi nukkuvaa. Ja hän juttelee edelleen:
— Mistä sinä minun laatikkoni tiedät? — kysyn minä. — Silloin hän hyppää alas ja juoksee kamariin ja nykäisee jonkun laatikoistani auki ja seisoo ja osoittaa sormellaan: — Tuossa on!
— Ja mitä sinä siihen arvelet, Liisa?
— Mitäs minä mitään — nauran vaan!
Ja hänen täytyy kumartua ja peittää kasvonsa käsiinsä, jottei nauraisi ääneen.
Liisa punottaa hiusmartoa myöten antaen vihdoin kätensä vaipua helmaansa ja katsahtaen tuohon älykkääseen lapseen, joka aina kaikkea keksii. Minä annan hänelle kiitollisen silmäyksen hänen siinä istuessaan turkkilaiseen tapaan lattialla, jalat ristissä ja paidan yli vedetty yönuttu auenneena. Kiitollisena — hänen ihailunsa vuoksi — sekä siitä, että hän aina niin uskollisesti kertoi minulle kaiken, minkä Yrjö hänelle uskoi.
Mutta aika on kulunut, ja nostan kattilan kannen, niin että höyry tupruaa ilmoille sen alta. Varovasti irroitan huivin pojan päästä, asetan kuivaa pumpulia hänen poskelleen ja muutan kääreen. Hän aukaisee silmänsä täysin heräämättä, kääntyy toiselle kyljellensä ja nukahtaa uudestaan.
— Lähdehän nyt Liisa nukkumaan! Saat valvoa hänen luonaan ensi yön, jos haluat.