Hän sanoo hyvää yötä ja tassuttelee taas pois.
Mutta istun kauan hereilläni ajatellen, että se ihailu, josta hän oli puhunut, oli saanut ensimmäisen iskunsa. Pojan usko erehtymättömyyteeni oli saanut kolahduksen. Mutta täytyihän senkin ajan kerran tulla, eikä se hituistakaan ollut häirinnyt hyvää suhdettamme.
Olimme eräänä iltapuhteena isän huoneessa talvipäivän auringon juuri laskiessa. Silmäimme edessä siinsi meren lahti ja sen toisella puolella näkyi saha, ja sahan ikkunat hehkuivat laskevan auringon valossa, niin että ne kaukaa hohtivat kuin tulitäplät. Ja miten olikaan, niin alkoi väripilkku toisensa jälkeen tanssia seinällämme, ja Yrjö katsahti ulos ja katsahti sisään ja ihastui ja ihmetteli.
— Äiti, mistä nuo koreat pilkut tulevat seinälle?
— Katsohan — aurinko paistaa saharakennuksen ikkunoihin, ja me näemme heijastuksen seinällämme.
— Heijast —?
— Niin, heijastuksen — se ei ole mitään tavallista paistetta, vaan ainoastaan kajastus — sahan ikkunoiden aikaansaama kajastus.
— Jaa mutta — sinun täytyy selittää se paremmin — tahdon tietää oikein tarkkaan, miten se on.
— Tiedätkö — on niin pitkä aika siitä kun luin sellaisista — ja sitäpaitsi olen käynyt niin hirvittävän vanhanaikaista koulua, ettei siellä opetettukaan paljon mitään siitä, mitä usein näkee — niin että sinun taitaa olla parempi kysyä sitä isältä, kun hän tulee kotiin. Hän voi varmaan tarkemmin kuin minä selittää sinulle tuon kaiken.
Vastasin aivan huolettomasti, kuin olisi ollut kysymyksessä mitä selvin asia, ja ihmettelin sanojeni aikaansaamaa vaikutusta. Poika katsoi minua pitkään, pitempään kuin koskaan ennen. Hän mittaili minua silmillänsä — ja sitten tuli miltei puolustelevalla äänensävyllä: