— No niin — eihän se kumma olekaan, ettet tiedä aivan yhtä paljon kuin isä. — Olethan sinä paljon nuorempi.
Minun kävi häntä melkein sääli ja samalla itseäni. Olinko todellakin ollut niin suuri hänen silmissänsä ja nyt romahtanut alas jalustaltani?
Mutta luontaisella ylevämielisyydellään, joka ei koskaan pettänyt, ryhtyi hän minua lohduttelemaan selittämällä, että tietysti mummo, joka oli isää paljon vanhempi, myöskin tiesi eniten, ja jos olisi semmoisia, jotka olisivat vielä mummoakin vanhempia, niin niiden viisaudella ei olisi rajojakaan.
— Mutta sinä, äiti — kuinka voisitkaan tietää niin paljon kuin vanhat?
Ei, sehän oli mahdotonta, ja niin tyydyimme molemmat kohtaloomme. Heitin menemään viimeisenkin repaleen entisestä kaikkitietäväisyyteni komeudesta ehdottamalla, että ruvetaan me kaksi oppimaan isältä ja mummolta ja tullaan siten koulutovereiksi ja entistäänkin vielä paremmiksi ystäviksi.
Mutta siitä lähtien tiesi Yrjö, missä oli heikoin kohtani.
Ainoastaan muutamia päiviä myöhemmin istuimme ruokapöydässämme, isä ja minä innokkaasti jostakin keskustellen, ja Yrjö itsekseen jotakin hautoen. — Olin kääntynyt isän puoleen ja olin juuri jotakin hänelle esittämässä, kun poika minut keskeytti:
— Äiti, miksi pidetään valokuvauslevyjä vedessä?
— Enpä tiedä niin tarkalleen.
— Miksi niin sanot, äiti?