— Miten minun sitten olisi pitänyt sanoa?
— Miksi sanot, ettet tiedä sitä niin tarkalleen, kun et tiedä sitä ollenkaan?
Olin pyörähtänyt ympäri ja purskahtanut nauruun:
— Ja mistä sinä niin varmaan päätät, etten tiedä sitä ollenkaan?
— Olisit sinä sen heti sanonut, jos olisit tiennyt.
Oliko hän ollut nenäkäs? Pois se, ei ensinkään — ääni ei sellaista hipaissutkaan — hänhän oli vain lausunut ilmeisen totuuden. Sanokoon vain vastakin yhtä peittelemättä ja yhtä hyväntuulisesti mitä hän minusta ajattelee. Silloin ei ainakaan keskinäistä luottamusta puuttuisi, ja se olisi tärkeintä.
Mutta havahdin näistä muistelmistani kuin unesta ja näin spriilampun, vadin sen vieressä hauteineen, pojan vuoteen ja itseni lattialla istumassa. Aamu jo sarasti, päivä pilkisti sisään uudinten raosta ja ruokahuoneen kello löi kuusi.
Siis oli tämäkin yö kulunut loppuun.
Yrjö oikaisihe ikäänkuin olisi ollut heräämäisillään. Laskin käteni hänen otsallensa ja tunsin, että se oli viileä. Kumarruin hänen ylitsensä ja katselin kauan hänen rauhoittuneita piirteitänsä ja kuuntelin hänen tasaista hengitystään.
— Onko mahdollista? Joko tauti on ohi? Jättikö se todella pojan?