Kiviä ja santaa! Jumalan kiitos — se oli ollut tyhjää kuumehouretta eikä mikään ennustus. Ah, Jumalan kiitos!
Ja suuri, suloinen raukeus valtasi minut. Olin voittanut ja saisin levähtää. Ja poikani saisi elää! Ja tulla terveeksi jälleen!
Olin niin kiitollinen, että vedet kihosivat silmiini.
Ja taas tuli mieleeni eräs muisto.
Hän oli kerran pannut minut arvaamaan, kuka oli hänen kaikkein paras ystävänsä. Olin maininnut Erikin, Väinön, Etan —?
— Ei, sinähän se olet, äiti — ja Jumala tietysti — mutta Jumalasta pidän vain aivan vähän enemmän, sillä täytyyhän Jumalasta enemmän pitää, äiti?
Mutta nyt vihdoinkin heräsit. Katseesi siirtyi ympäri huonetta kuin siihen pitkän ajan perästä taas perehtyäkseen. Sitten se pysähtyi minuun. Käsivartesi nousivat, laihtuneet kasvosi säteilivät, ja sellaisessa äkillisessä rakkaudenpuuskassa, joka välistä sai sinut valtoihinsa, tartuit kaulaani, pusersit minut kovasti rintaasi ja tunnustit rehellisesti ja rajoituksitta:
— Voi, kuinka sinua rakastan, äiti — enemmän kuin mitään, mitään muuta maailmassa!
11.
Pian sen jälkeen alkoi ensimmäinen koulusi. Muistat ruokailuhuoneen, joka eteläänpäin päättyi puolikaareen kolmine suurine ikkunoineen. Ja näet vielä neliskulmaisen pöydän keskellä lattiaa.