Sen pöydän ääressä sait kaiken opin perusteet, sinä ja muutamat toverisi.
Et ottanut ensin uskoaksesi, että äiti osaisi opettaa. Siitä ei tulisi mikään oikea koulu. Mutta kun hän kertoi, että hän kerran ennen oli opettanut suuriakin poikia ja tyttöjä oikeassa koulussa, vaikenit ja aivan jäykistyit ihmetyksestä.
— Niinkö?
Ja tajunnassasi tapahtui taas tuollainen uudestaan arvioiminen, joka muutti jo vakiintuneen arvon — sillä kertaa edukseni. Sen johdosta myöhemmin tovereillesi kehuskelit, että äiti olikin paras opettaja maailmassa.
Myöhemmin muistelimme joskus yhdessä tätä ensimmäistä kouluasi ja kokemuksiasi siellä. Maailma alkoi käydä entistään paljon laajemmaksi. Ei pääasiallisesti kirjojen ja numeroiden avulla, vaan toverien vaikutuksesta. Varsinkin Erik, lääkärin poika, ällistytti Yrjöä uusilla harrastuksillaan. Hänellä oli pieniä tölkkejä rivissä hyllyllään, ja niissä oli pikkueläviä spriissä. Sitten hän oli isoisältään, joka oli ollut hyönteis-professori, saanut suuren hyönteiskokoelman, ja päät yhdessä he tarkastivat neulan päässä törröttäviä kärpäsiä ja perhosia. Isältään hän oli sen lisäksi saanut kasvikokoelman, jossa oli kasveja Suomen eri seuduilta ja muistakin maista. Ja Erik kertoi näistä kaikista aarteistaan yhtä tottuneesti ja yliolkaisesti kuin muut kertoivat tinasotamiehistään tai keilapelistään.
Hänen oppineisuutensa teki toveriin vakaavan vaikutuksen. Ja Erik huomasi hänen tietämättömyytensä näillä aloilla.
Eräänä päivänä lukea jankkasimme, kuten tavallisesti — tavata jauhoimme vuorotellen — mitä lie ollut jostakin talonpoikaistuvasta, jossa oli torakoita uunin takana. Jokainen oli innokas kertomaan, mitä tiesi näistä ihastuttavista elukoista — miten ne pudottautuvat katosta alas — miten ne tarttuvat tikkuun — miten ne luikkivat seinän rakoon tai pärekasan alle piiloon. Ainoastaan Yrjö oli niistä asioista tietämätön. Hän ei ollut torakoita edes nähnytkään.
Vihdoin oli tietovarasto loppunut ja jatkoimme tavailemista. Mutta huomasin, ettei Erik seurannut. Hän oli jostakin levoton. Nähtävästi hänellä oli jotakin sydämellään, mutta hän ei tiennyt, miten saisi sen sanotuksi. Näin hänen silmistään, ettei sitä sopinut sanoa muitten kuullen — mitä lie ollut salaisuutta. Vihdoin hän nousi, tuli luokseni, pani käsivartensa kaulaani, kuten oli tottunut äitinsä kanssa jutellessa tekemään, ja käsi suun edessä jotteivät muut kuulisi, hän kuiskasi:
— Eikö olisi jo aika ruveta opettamaan Yrjölle luonnontiedettä?
— Miksi niin? — kuiskasin vastaukseksi.