— No, kun hän ei tunne torakkaakaan!
Niin, olihan se hämmästyttävää! Todella halveksittavaa ja pöyristyttävää!
Käden liike oli ylenkatseellinen. Hän oli sitä paitsi huolissaan niin suunnattomasta tietämättömyydestä tieteitten tieteestä.
Ja Erik oli oikeassa. Osoitin hänelle katseellani, että hän oli ehdottomasti oikeassa, ja rauhoitin häntä lupaamalla tehdä parastani. Hän syventyikin lukukirjaansa tyytyväisenä siihen, että oli omantuntonsa ääntä noudattanut ja vetänyt Yrjöä edes kappaleen matkaa tietämättömyyden alennuksesta.
Mutta miten täytin lupaukseni, sen tiedät hyvin. Isänhän olisi pitänyt apuun rientää, mutta miten kävi hänen? Niin. Eihän minulla ollut sammakoita spriissä eikä neulaperhosia eikä muutakaan ainehistoa. Minulla oli juuri sillä alalla se heikko kohtani, jonka hyvin tunsit. Ja isältä puuttui aikaa.
Sentakia jäi kuin jäikin Erik yhä edelleen siksi, joka toverilleen avasi luonnontieteitten salaisuudet. Ja Yrjö oli hänen kiitollinen oppilaansa.
Kun tuli kevät ja aurinko paahtoi sammaltuneita rantapaasia kaupungin ulkopuolella, silloin te yhdessä juoksentelitte pitkin kallioita molemmin puolin Havin tietä, harhailitte harventuneessa metsässä, istua kyykötitte kevätlampien liepeillä kooten haaveihinne sammakonpoikasia ja sisiliskoja. Aarteita! Aarteita! Muistatko, miten kostea sammal tuoksui! Ja miten vesi lätäköissä lämpimänä huokui! Ja miten lakki kuumensi päätä! Havi! Se oli ihmemaa, mistä saattoi löytää mitä tahansa. Hiostunein kasvoin ja kiihkein käsin te sitten siellä kotona Erikin luona täytitte pesuvadit vedellä antaen sammakoiden niissä uiskennella ja veditte esille säiliöistänne lehtiä ja korsia ja ensimmäisiä horroksissa olevia kovakuoriaisia.
Kun sitten tulit kotiin, tuoksuit kosteaa multaa, havumetsää ja kevättä. Kengistä miltei tippui vettä — ja kaulus! Missä se oli? — No niin, se oli kaulusnapin syy. Mutta minkänäköinen oli nenäliina?
Nautimme keväästä yhdessä. Nuo illat, nuo läpikuultavat kevätillat, jolloin vedet siinsivät ikkunoihimme ja aavistimme käen kukuntaa ja pihkan hajua noitten Saimaan reittien metsiköissä! Muistatko ne?
Sellaisena kevätiltana poika sai kerran sattumalta käsiinsä pienen rasian, joka pitkät ajat oli ollut unohduksissa hänen hyllyllään ja jonka hän oli saanut Etalta pikkujouluksi. Siinä oli pienen pieniä puisia elukoita, kaikki jokseenkin yhdennäköisiä. Neljä jäykkää jalkaa ja häntä.