— Voi niinkin olla — myönsi isä — mutta tiedätkös, sellaisia asioita ei voi lainkaan edeltäkäsin tietää. Ne tulla tupsahtavat arvaamatta eteen, ja paras ystävä on usein sellainen, jota ei ole koskaan ennen nähnytkään.
Yrjö katsoi pienellä epäluulolla isää. Isä vain ei hänelle Ainoa suonutkaan. Siinä kaikki.
— Jaa. Kyllä minä hänet otan.
— Mutta mitäs, ellei Aino huolisikaan?
— Kyllä hän huolii. Ja voi kuinka hän ihastuisi, jos minä sen hänelle sanoisin!
— Älähän toki — isän ääni kävi hyvin vakuuttavaksi — ei sellaista saa sanoa ennenkuin sitten, kun on aikamies. Älähän nyt vain virka mitään — tottele isää! Eikö niin — ethän? Ajatteles, kun sinun pitää vielä paljon oppia ja käydä monet koulut ennenkuin tulet suureksi ja saat ottaa rouvan itsellesi tai edes sitä ajatellakaan.
Niin tosiaankin — oppia! — Sen hän tässä oli vallan unohtanut. Yrjön silmät kävivät tummiksi. Hänenhän piti oppia tuntemaan kaikki sisiliskot, kovakuoriaiset ja kärpäset ja muut Erikin elukat. — Ja ennen kaikkea koneet, miltä ne näyttivät sisäpuolelta — ja lokomotiivit ja laivat. Se oli tärkeintä. Menisi siihen aikaa.
— Menee siihen vuosia — vakuutti isä. — Kas, sellaisissa asioissa pitää osata odottaa, siksi kunnes se oikea tulee. Opit sitten joskus tuntemaan jonkun, josta pidät yhtä paljon kuin nyt äidistä ja joka on sinulle kuin sisar ja kuitenkin vielä rakkaampi kuin sisar. Ehkäpä hänellä onkin tumma tukka kuin äidillä ja ehkäpä hänen silmänsä nauravat. Hän puhuu ehkä pehmeällä äänellä ja katsoo pehmeällä katseella, ja koskettaa pehmeällä kädellä. Sellaisen isä sinulle toivoo sitten kun olet aikamies.
Poika katsoi isää tutkivin silmin. Hän puhui kuin olisi hän jotakin tietänyt. Kai tiesikin. Piti siis sellaista odottaa.
— Mutta sen minä nyt ainakin sanon hänelle — lopetti hän keskustelun — ettei heillä aina olisi riisiryynipuuroa päivälliseksi, kun tulen sinne vieraisille. En pidä niin suurista ryyneistä.