Yrjölle oli säästäväisyyden ihanne selvinnyt erään keskustelun jälkeen äidin kanssa heidän ja muiden ihmisten varallisuussuhteista. Poika nimittäin eräänä päivänä kysyi, olivatko he rikkaita, kun asuivat niin suuressa talossa. Johon äiti antoi hänelle sen hämmästyttävän tiedon, ettei tämä talo heidän omansa ollutkaan, se oli sen vanhan herran, joka oli täyttänyt hiekkalaatikon pihalla ja joka joskus tuli vastaan portaissa aina kiirehtien heitä niin kohteliaasti tervehtimään. Hän oli kohtelias, vaikka oli rikas, ja samalla lailla kohtelias kaikille. Ottihan hän hatun päästään Yrjöllekin, kun poju seisoa töllisteli pihalla ja vanha herra kulki ohitse — eikö totta? — Äiti oli nähnyt parvekkeelta, kun se vanha herra tälle äidin nassikalle oikein kumarsi. Niin. Hän oli hieno herra, ei sentakia että oli rikas, vaan sentakia että oli hieno. Hänellä oli tämä talo ja monta muuta taloa ja metsiä ja sahoja ja kaivoksia ja saikin olla — hän oli hyvä ihminen — äiti hänestä piti. Ja hän antoi meidän asua tässä kodissamme. Meillä oli mitä me tarvitsimme, ja meitä sentakia voitiin sanoa toimeentuleviksi, mutta ei rikkaiksi. Rikkaus sitä paitsi ei aina ollut onneksi — välistä oli, mutta toisinaan ei ensinkään — ja usein teki se ihmiset ylpeiksi ja tuhmiksi.
Niin. Yrjö oli nähnyt muutamia ylpeitä rouvia — ne olivat varmaan rikkaita.
— Mahtoivat olla. Mutta kaikki ne, joilla on mitä he tarvitsevat, ne ovat toimeentulevia.
— Onko Väinökin toimeentuleva?
— On Väinökin.
— Minusta olisi hauskempi, jos meilläkin olisi vain kaksi huonetta kuin
Väinölläkin.
— Miksi niin?
— Silloin sinä lakaisisit ja keittäisit — vaikka minä kyllä Liisasta pidän — mutta me olisimme aina yhdessä.
— Niin, miksikä ei? Mutta olemmehan nytkin yhdessä, kun melkein aina olemme samassa huoneessa. Ja kun se vanha herra nyt on rakentanut meille näin monta huonetta, niin ollaan me nyt täällä tyytyväisiä. — Ja kukapa sen tiennee, vaikka meillä joskus toiste olisi kaksi huonetta ja Väinöllä ties miten monta.
Jaa! — Yrjö paisui jo etukäteen Väinön rikkauksista.