Myöhästyneitä kylpyvieraita harhaili ryhmittäin pitkin rantaa ja hävisi huvila-alueittensa varjoon. Rantaravintolasta kuului jouhiorkesterin hillittyä soittoa.
»Kuin joki — kuin vuolas virta on aika» — luki isä — »tuskin on jotakin noussut pinnalle, kun se jälleen huuhtoutuu pois. Ja uutta kumpuaa esiin vuorostaan jälleen kadotakseen.»
Niinhän kyllä on, ajattelin itsekseni, mutta älkäämme sitä nyt muistako. Harvoin on näin hyvä olla, uskotelkaamme, että tämä aika ei lopukaan — ja että jokaisesta tällaisesta hetkestä syntyy uusia samanlaisia.
»Pian kuolet» — jatkoi isä — »etkä kumminkaan ole vilpitön ja vapaa intohimoista, vielä uskot ulkonaisten seikkojen voivan sinua vahingoittaa, vielä et ole lempeä kaikille, menetellä oikein ei ole vielä ainoa halusi.»
Sinä käänsit silmäsi isään. Katsoit pitkään hänen valkoista tukkaansa ja hänen puhdasta profiliansa hänen siinä istuessaan lampun valossa.
Meri lauloi yksitoikkoista lauluaan ja ilma tuoksui suolaista kosteutta ja havumetsää. Ilta oli lämmin ja valoisa, ja meri ja taivas sulautuivat yhteen.
»Älä elä ikäänkuin sinulla olisi tuhat ikävuotta edessäsi» — kuului taas isän ääni. — »Niin kauan kuin vielä elät, niin kauan kuin vielä voit, ole hyvä!»
Hän laski kirjan pöydälle ja nosti polven toisen polven yli.
Keinutuoli narisi heikosti.
— Luit itsestäsi, isä — lausuit vakavasti — olet jo sellainen, vaikka siinä sanot, ettet vielä ole.