Isä katsahti sinuun hieman oudoksuen. Hän oli itse harvasanainen, ja sinäkin olit häneen nähden tottunut ehkä pidättyväisemmäksi kuin muuten olit, joten tunteenpurkaukset teidän kesken kuuluivat harvinaisuuksiin. Mutta jos kohta isä vaatimattomuudessaan tuskin uskoi sinun todella tarkoittavan mitä sanoit, tuntui äänensävysi hänestä nähtävästi hyvältä.
Istuin siinä äänetönnä tarkastellen teitä molempia. Ja kummastelin silloin, kuten niin monesti ennen, teidän keskinäistä yhdennäköisyyttänne. Oliko se pelkkä sattuma? Kuta vanhemmaksi sinä, Yrjö, tulit, sitä selvemmin sinä myös ulkonaisissa piirteissäsi muistutit isää. Eikä se ollut mielikuvitusta, se minun täytyi itselleni tunnustaa, ja sen sanoivat muutkin. Muistin niitä tilaisuuksia, jolloin olin nähnyt teidät yhdessä jossakin konsertissa istumassa vieretysten, tukka ylöspäin kammattuna, samanlainen kaulus kaulassa, musta kaulaliina samalla tapaa solmittuna molemmilla, yllä musta verkatakki, kasvot molemmilla käännettyinä orkesteria kohti — niin, ei voinut olla naurahtamatta aivan ilmeiselle piirteiden ja ilmeen yhtäläisyydelle. Sinä, Yrjö, olit ruvennut tervehtimäänkin kuten isä, olit käytökseltäsi käynyt yhä vaatimattomammaksi ja hienotunteisemmaksi ja omaksunut isän koruttoman ja hyväntahtoisen seurustelutavan. Niin, niin. Huomasin selvästi tuon sisäisenkin yhtäläisyyden ja aprikoin itsekseni, mikä lopulta lieneekään ihmisessä synnynnäistä ja mikä itsetiedottoman vaikutuksen aikaansaamaa. Miten voimakkaasti kaikissa tapauksissa kasvattajan persoonallisuus vaikuttaa lapsen herkkään sieluun!
Olimme ottaneet matkalaukkuumme muutamia kirjoja kesälukemiseksi, ja isä oli juuri sattunut lausumaan kappaleen Marcus Aureliuksen päiväkirjasta, joka oli ollut esillä pöydällä. Lieneekö hänellä ollut kirjanmerkki siinä oman itsensä varalta? Ehkä, ehkei. Hän ei juuri käyttänyt kirjanmerkkiä eikä hän tavallisesti alleviivannut mitään. Muistin kirjan esipuheen, johon olin alleviivannut muutamia kohtia, koska minulla on se paha tapa. Siinä oli semmoista, joka erikoisesti kiinnitti mieltäni — nimittäin mitä siinä sanotaan kasvatusisän ja pojan keskinäisestä suhteesta Marcus Aureliuksen oman todistuksen ikuistamana jo tuhansia vuosia sitten.
Tarvitsiko minun mennä niin kauas taaksepäin ajassa, löytääkseni vertauskohtia?
Ei tarvinnut, mutta tein sen huvin vuoksi. Kun ajattelen, etteivät kahteenkymmeneen kolmeen vuoteen isä ja poika olleet erillään päivääkään! Että he kaikesta olivat keskenään neuvotelleet! Siinä olivat kulkeneet yhdessä pilarikäytäviä pitkin ja loistosaleissa pehmeillä matoilla orjien palvelemina — nuo sielultaan stoalaiset! — Eikä cæsarin valta noussut kumpaisellekaan vähääkään päähän, kuten nousi Nerolle ja muille. Mitä vielä. Ei se sellaisilla ihmisillä päähän nousekaan. Muistin lukeneeni Caesarin makuuhuoneesta, että siinä seisoi onnen jumalatar kullasta valettuna. Se kuului sille cæsarille, joka parastaikaa hallitsi. Mutta oliko kumpainenkaan kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota? Kaikissa tapauksissa — Antoninus Pius tuntiessaan, että hänen viimeinen hetkensä lähestyi, kannatti jumalattaren tulevan cæsarin makuuhuoneeseen — niin kertoi esipuhe — ja hän puhui hänen kanssaan viimeisen kerran, antaen hänelle perinnöksi tunnussanansa ja elämänviisautensa, joka oli suurempiarvoinen kuin se valta ja asema, jonka hän samalla jälkeensä jätti. — Niin, voiko mikään isä tehdä enemmän poikansa hyväksi? Voiko hän lahjoittaa hänelle mitään kalliimpaa kuin täyden luottamuksensa ja kokemuksensa varaston? — Marcus Aureliuksella ei ollutkaan pitkän elämänsä taipaleella mitään sen pyhempää kuin hänen isänsä muisto. Isän tunnussana oli hänen elämänsä ohjeena. — Ja niin suuressa määrin oli hän kansansa rakastama, että kaikki nimittivät häntä joko »isäkseen» tai »pojakseen» aina kunkin ikäasteen mukaan.
Entä jälkimaailma!
Niin, jälkimaailmaa olimme me kolme tällä verannallamme meren rannalla.
Miltei kaksi tuhatta vuotta hänen kuolemansa jälkeen.
Sellaista ja vielä paljon muuta tuumin itsekseni lampun palaessa ja hämärän peittäessä meren rannan.
* * * * *
Mutta kun aamu valkeni, olivat kaikki syvämietteisyydet häipyneet itsestänsä. Kahvi höyrysi verannan pöydällä ja uimahousut riippuivat kaiteella. Ja ulapalla lähtivät ensimmäiset aallot liikkeelle aamutuulen herättäminä Ensimmäiset purjeet välkkyivät auringossa ja siellä täällä joku varhainen liikehtijä meloi kanootissaan rantaa pitkin.