Silloin juoksit alas portaita lakki niskassa ja uimaliina mytyssä kainalossa.
Se oli sellaista aikaa, ettemme tienneet ihanampaa. Me kolme kuin kaukaisella merensaarella. Muistatko miten aurinko paahtoi selkäämme ja miten koetin punaisella päivävarjollani suojella päätäni, hatuttomana kun enimmäkseen kuljin? Välistä sama varjo siimesti meitä kaikkia meidän rantahiekalla loikoessamme toistemme seurassa.
Ja isän silmät räpyttelivät hyväntuulisina panamahatun lierien alta, ja näin, että aurinko loi pieniä valopilkkuja hänen kasvoihinsa hatun punoksien lomitse.
Ja sinulla, Yrjö, oli pehmeät ja vielä kehittymättömät piirteet, ojensit pitkät, laihat sääresi ja valoit hiekkaa niille, kunnes ainoastaan sandaalien kärjet pistivät esiin kallionkärkinä hiekkaharjujen päässä. Sinulla oli täysi miehen mitta, matala ääni, jota itse mielelläsi kuuntelit, mutta joka hypähti diskanttiin, kun et ollut vanuillasi. Ja sinulla oli jo pientä haituvaa huulten ympärillä, vaikka olit ainoastaan viisitoistavuotias.
— Katsohan, Yrjö — sanoo isä ja osoittaa pään liikkeellä metsän rantaa — heillä on siellä tenniskenttä — sinun pitäisi tutustua muihin nuoriin ja lyödä tennistä heidän kanssaan.
— Juttelen mieluummin täällä teidän kanssanne.
— Meidän seuraahan sinulla on aina — mutta minun käy sinua sääli, kun kuljet täällä niin yksin.
— Yksin? — sanot sinä kysyvästi. — Pian eroan teistä. Matkustanhan pian pois.
— Jos kohta, tulet sitten takaisin ja kaikki on kuin ennenkin, mutta tennistä sinulla ei ole syksyllä.
Mutta sinua ei haluta. Ajatuksesi askaroivat lakkaamatta siinä, mikä sinulla on edessä. Kohottaudut istumaan vetäen sääret allesi ja rupeat puhumaan siitä, mikä nykyään alati täyttää mielesi.