Matkasta. Pian nousisit tuollaiseen suureen höyrylaivaan ja viilettäisit meren yli vieraaseen maahan, joka ei kuitenkaan ollut kokonaan vieras. Saisit liikkua melkein omin neuvoinesi, mutta laivamatkan tekisit yhdessä yhteisen ystävämme kanssa, joka oli sinua vanhempi ja meitä nuorempi juuri sen verran, että hän oli molemmille asianomaisille yhtä läheinen. Tämän ystävän saapuminen läheni päivä päivältä. Ja sinä asuisit samojen omaistemme kodissa, joiden luona me kerran suuren kaupungin surinassa olimme toisiamme odotelleet.
Tietysti olit siitä kaikesta jännityksessä. Olihan aluksi kyllin merkillistä jo sekin, että sait lähteä ulkomaille näkemään kaikkea sitä, mitä siellä olisi nähtävänä. Mutta sen lisäksi oli tuo vieras maa synnyinmaasi. Olihan luonnollista, että se erikoisella tavalla houkutteli puoleensa. Ja siitä riitti puhumista loppumattomiin.
Voisihan nyt ajatella, että meissä vastoin omaa tahtoamme olisi herännyt jonkinlainen kateellisuus tai menetyksen pelko. Mutta omaksi hämmästykseksemme emme lainkaan tunteneet mitään sellaista. Mikset saisi rakastaa muitakin meidän rinnallamme — ja mikset muita maita meidän maamme ohella? Toinen ei toistaan estänyt. Ja jos ehkä näyttäisikin siltä, niin se ei olisi pysyväistä. Tuo toinen maa oli meille itsellemme sangen tuttu ja rakas, ja meillä oli se käsitys, että kuta laajempi on ihmisen kiintymys, sitä vapaampi ja suurempi on hänen katseensa.
Olihan sinulle verraton onni saada viisitoistavuotiaana tehdä ensimmäinen ulkomaanmatkasi tutustuaksesi maahan, johon suuresti ihastuisit ja joka erikoisella tavalla olisi sinua muita maita lähempi. Silloin välttäisit kaiketi myöhemmin ahdasmielisyyden etkä koskaan salpautuisi erilleen siitä yhteisestä, joka kuuluu kaikille.
Sinä siis valmistauduit matkallesi kirjojen ja karttojen avulla, jotka levitit eteesi hiekalle. Ja kyselit tuhansia seikkoja kotiutuaksesi siellä.
Mutta kun iltapäivällä ilma viileni, teimme joskus kahden kesken pienen kävelyretken rantaa pitkin niemelle asti, jonka kärjessä pieni ravintola sijaitsee. Muistatko sen pienen suippokattoisen rakennuksen, jota parvekkeet ympäröivät? Isä väsyi astumaan syvää hiekkaa ja jäi mieluummin istumaan korkeaan rantatuoliinsa ja katselemaan merta. Sellaisina iltahetkinä puhuin sinulle joskus niistä asioista, joihin en omasta aloitteestani ollut kajonnut satusohvan ajoilta saakka. Ajattelin, että sinussa voisi herätä uusia tunteita tämän ulkomaanmatkan varrella, ja koetin evästää sinua kaiken varalta. Olit täynnä kiitollisuutta luottamuksestani. Kerroin sinulle paljon sukuperästäsi, mutta en sittenkään kaikkea. En hennonut. Etkä sinä kysynytkään. Jäit siihen luuloon, etten viimeisiä yksityiskohtia myöten kaikkea tiennytkään. Ne säilytti salaisuutenaan laitoksen johtajatar-diakonissa, ja koulun lopetettuasi saisit häneltä kaikki tiedustella. Sitten ylioppilaaksi tultuasi. Jos silloin tahtoisit.
Koetin sinua tutkia. Tein kiertäen kaartaen kysymyksiä ja katsoin sinua silmiin. Mutta katseesi oli rauhallinen ja kirkas. Sinua ei mikään epämääräisyys näkynyt häiritsevän. Eikä varmaan häirinnytkään.
Mutta minun olisi sittenkin pitänyt sanoa sinulle kaikki. Mitään ei olisi ollut menetetty, mutta paljon voitettu. Annathan anteeksi, etten sitä tehnyt? Se olisi estänyt sinua rupeamasta niitä asioita myöhemmin mietiskelemään ja sureksimaan. Niin, niin. Tiedät hyvin, mitä tarkoitan. Mutta en sitä silloin ymmärtänyt.
Olimme molemmat silloin huolettomat, seurasimme lokkien kiertoja ilmassa ja niiden välkettä auringossa ja lasten hippasillajuoksua veden rajassa. He räpyttelivät käsiänsä kuin olisivat lokkina kaaressa viiltäneet rantaa pitkin. Ja istuessamme jälleen verannallamme isän seurassa oli ranta yhä täynnänsä meren vaahtoa ja värikkyyttä, rattoisuutta ja iloa.
16.