Mutta tuskin te olitte ennättäneet lausua terveisenne kotoa ja hiukan perehtyä asuntoon, kun sinä, Yrjö, hävisit. Muut kyselivät sinua toisiltaan ja katsoivat ulos ikkunasta. Sinä lähdit yksin ulos, läheiseen pyökkimetsään.
Mikä sinua sinne veti? Mika kummallinen kaukainen vaisto? Siinä seisoit ja katsoit ympärillesi.
Tällainen on nyt pyökkimetsä, ajattelit itseksesi.
Sen varjo oli syvä, sen harmaat rungot mahtavat, valotäpliä siellä täällä, auringon läikät hohtaen läpi lehtiverkon. Ja korkealla latvoissa oli vaalea, mehevä vihreys.
Suurta ja uhkeata ja rehevää. Ja samalla pehmoista ja ystävällistä.
Niin, tämä oli syntymämaasi.
Ymmärrän, mitä tunsit, Yrjö. Uuvuttava, onnea uhkuva riemu valtasi sinut, mutta et tehnyt siitä itsellesi selvää. Seisoit vain ja hengitit ja hymyilit itseksesi. Ja olit valmis täysin aistimin vastaanottamaan mitä tämä maa sinulle tarjoaisi ja sen itsellesi omistamaan. Tavallaan.
* * * * *
Ensiksi tutustuit pääkaupunkiin.
Harhailit ympäri polkupyörä toverinasi. Kuta vilkkaampi ihmishyörinä, sitä hauskempaa oli sinun huomata, miten keskinäinen hienotunteisuus ja sopuisuus saivat katuelämän miellyttäväksi. Ainoastaan pieni kädenliike, niin väistyivät polkupyöräilijät toistensa tieltä. Automobiilit ajoivat hitaasti, vältellen turhaa häiritsemistä, ja raitiovaunut lähtivät odotussilloiltaan soittamatta. Ja aurinko paistoi näitten hyväntahtoisten ihmisten yli, jotka omaksi huvikseen koettivat tehdä elämän mieluisaksi ja hauskaksi toinen toiselleen.