Mutta partioleirin jälkeen tuli vielä eräs kokemus, ja se oli paras kaikista. Se oli pitkä polkupyörämatka omaistemme seurassa läpi koko Jyllannin pohjoisesta etelään.
Jyllanti! Se oli oma maakuntasi. Sieltä olit kotoisin.
Näit hiekkasärkät, Yrjö! Näit meren, kun se hengittää kuin nukkuva ja soudattaa aallon aallon jälkeen rannalle. Silloin katsahdit ympärillesi ja huomasit, että tuuli ajaa riuttojen hiekkaa yhtä herkästi ja vaivattomasti kuin vettä niiden alapuolella. Molemmat aaltoilevat. Vinha tuuli vinkuu jaloissa, vaikka onkin tyven. Kun se myrskynä ulvoo, vyöryvät hiekka-aallot korkeana kuohuna kanervikkokankaalle asti.
Annoit meren huuhtoa paljaita jalkojasi ja muistit, että olit lapsena leikkinyt näkinkengillä, joita oli tältä samalta länsirannalta poimittu.
Muistatko kanervakankaan, Yrjö? Ja metsäistutukset, tämän kansan sitkeyden Korkean veisun? Seisoit kukkulalla ja näit viljavan maan. Tuon suuren herraskartanon, jossa sitten vierailit, sen näin minäkin perästäpäin eräänä kesänä ohi kulkiessani. Kaukaa kimalsivat suuret ikkunat sen linnamaisissa julkisivuissa, ja puistossa ylenivät vanhat puut. Ajattelin silloin sinua ja gobeliinipeitteisiä salinseiniä, joista olit kertonut, ruokahuoneen vanhoja kirkkomaalauksia ja puuleikkauksia, mistä lienevät olleet jostakin muinaisesta luostarikirkosta, puistojen pronssi- ja marmoripatsaita, ja päivällisiä, joihin tullessa kaikkien oli tapana pukeutua vartavasten päivällispukuun. Se oli teistä nuorista orjallista. Ajattelin vanhaa periytynyttä hienostumista ja sen merkitystä sivistyselämässä. Mutta juuri sieltä kirjoitit kerran kotiin, että välistä ikävöit kesäiltojen rauhaa kivisellä rannallamme ja koskematonta metsää, missä kasvaa mustikoita miltei portaille asti ja joita poimiessa kuulee kellojen kalkatusta lähimmästä viidakosta.
Kaikkein mieluimmin näen sinun istuvan Klaus Klausenin portailla. Sieltä on laaja näköala. Ruis- ja vehnäpeltoja niin kauas kuin silmä kantaa. Talonpoikaistaloja, pappiloita ja pikku viljelijäin asuntoja, valkoisia, tilavia ristikkorakennuksia vähäisimmälläkin pieneläjällä, maalaiskirkkoja ja pitkiä rivejä hedelmäpuita teitten varsilla. Koko maa puutarhana vainioihin ruudutettuna, ja vainioitten välillä kukkais-aidat.
Siinä istuu nyt Klaus Klausen talonväkensä ympäröimänä, selvittelee ääntään, yskähtää hiukan ja aloittaa sitten jonkin noista vanhoista grundtvigilaisista lauluista, joka kaikuu illan hiljaisuudessa.
Silloin vasta oikein tunnet olevasi Tanskassa. Siinä kuulet maan sydämen sykinnän. Aavistat mitkä henkiset voimat ovat luoneet tämän ulkonaisenkin hyvinvoinnin. Sillä mikään ei synny itsestään. Siellä on ajoissa ymmärretty, että toisen onni on oleva myöskin toisen, ja Tanska on tullut siksi maaksi, jossa kohtalon arpa on langennut tasaisemmin kuin muualla. Yleinen hyvinvointi levitteleikse siunauksena lakeuksien yli ja kuvastuu ihmisten keskinäisessä ystävällisyydessä, avarana hymynä, joka ulottuu Beltiltä Beltille.
Ja ilta-aurinko valaisee Klaus Klausenin portaita, hänen kaljua päätään, hänen vaimonsa leveätä selkää, hänen väkensä kovettuneita käsiä ja suomalaisen pojan miettiväisiä kasvoja.
Heillä on kaikki valmiina, ajattelee hän. Niitä laulujakin, joita he nyt laulavat, ovat he jo ennen laulaneet.