Vielä kerran hän tarttui kuvaan ja syventyi siihen.
— Vai niin? ajatteli hän. Vai niin?
Se oli tullut suurena yllätyksenä, ja nyt hän ei tiennyt, miltä kannalta sen ottaisi.
Ensin hän ei tuntenut muuta kuin iloa. Tulihan tässä satu uudestaan heidän tiellensä — uusi rikastuttava lisäys kaikkien heidän elämäänsä. Hän piti kuvaa edessään iloisen uteliaana:
— Todellako! Sinuako siis olen joskus odotellut!
Vai onko tämä vain sattuma, joka ei merkitse mitään sen enempää?
Ihan piti istahtaa hiukan tuumimaan.
Ehkäpä siinä kuitenkin oli jokin järkevä tarkoitus. Miksi muuten näin yhtäkkiä tulisi tuollainen kirje ja tuollainen suora kysymys? Ei sellaista aivan ilman aikojaan tapahdu eikä sen suhteen noin vain kädenkäänteessä suoriudu. Tämä uusi tapahtuma tuli oikealla tavalla — hän ei ollut ryntäämällä rynnännyt sitä kohti, se oli siinä kuin kypsä hedelmä maassa, se läheni häntä suorakatseisena kohtalon lähettinä ja vaati häntä ottamaan varteen sanottavansa. Tänään kolkutan ovellesi — mitä vastaat? — Oi, hänen teki mielensä vastata ilman muuta myönteisesti.
Tule vain! Tuokaa pois!
Mutta seuraavassa tuokiossa heräsi taas hänen levottomuutensa sen uuden johdosta, joka pyrki heidän elämäänsä.