Hän nousi portaita toiseen kerrokseen isän huoneeseen, kirje ja kuva kädessään.
Isä istui kirjoituspöytänsä ääressä katsahtaen koivujen lomitse puutarhaan, missä Yrjö jäntevällä päättäväisyydellä oli alkanut käyttää leikkuukonetta rehevällä ruohokentällä. Surina kuului selvästi ylös. Isä otti kirjeen, luki sen ja katseli kuvaa, veitikkamainen ilme kasvoillaan.
— Pidä hyvänäsi! Mutta syytön olen minä!
— Minä myöskin!
— Aaa — etpä niinkään! Olet sitä toivonut, ja nyt se tulee.
Niinpä kyllä. Olihan hän sitä tuon tuostakin toivonut ja oikeastaan kauankin. Mutta ei asia silti ollut niin yksinkertainen.
— Eikö se ole yksinkertainen? — kysyi isä yhä vain leikkiä laskien. — Ei se niin aivan mutkikaskaan ole. Kirjoita sinä vain, että pakettiin ja postiin ja »varovasti!» päälle.
— Hm. Se on vakava asia.
— On. On se vakava asia. — Ja hän vajosi mietteisiinsä, lausuen ne ääneen.
Siitä on ollut niin monta kertaa kysymys, muisteli hän, mutta se on ilman muuta jäänyt sikseen, kun ei ole tilaisuus itsestään tarjoutunut. Nyt se oli siinä ja tuli miellyttävässä muodossa. Siihen saattoi kätkeytyä jotakin.