Äiti oli ihmeissään siitä, että isä, joka muuten oli niin varovainen ja harkitseva, nyt otti asian välittömämmin ja huolettomammin kuin hän itse.
— Tarkoitatko siis, että —?
— En tarkoita sitä enkä tätä omasta puolestani, mutta jos sinulla tai
Yrjöllä on siitä iloa, niin en tahdo vastaankaan panna.
— Ei se vielä riitä — sanoi äiti miettivästi.
— Eihän ajatus ole minulle enää vieras. Kun lisäksi tyttönen on niin kokonaan turvaton ja hänet tällä tavalla meille lähetetään — tuossa on! hoida omanasi — niin — en usko, että meissä kummassakaan on kieltäjää.
Niin. Taisipa niin olla, ajatteli äiti itsekseen. Ja täyttäisihän tyttö aivan erikoisella tavalla kodin, varsinkin nyt, kun Yrjö alkoi kasvaa suureksi ja pian lentäisi ehkä pesästään. Olihan hän sitä paitsi aina seisonut taustassa — ikään kuin vuoroaan odotellen — ja Yrjö oli lapsena alituisesti puhunut hänestä. Poika oli ajoittain polttavasti ikävöinyt häntä, ja nyt oli ehkä se vanha ikävä tuonut hänet tänne, vaikka Yrjö jo aikoja sitten oli lakannut odottamasta, kun mitään pikkutyttöä ei kuulunut.
Ja nyt se seisoi oven ulkopuolella ja pyysi päästä sisään.
Isä istui ja katseli hänen kuvaansa. Hento hän mahtoi olla ja vaalea — silmissä hyvä ja ystävällinen ilme. Kuka tiennee, tuumi hän, ehkäpä hän oli heille se oikea — ehkä hänen sielunsa sointuisi yhteen heidän sielunsa kanssa, ehkä hänen askeleensa sopeutuisi heidän askeltensa tahtiin. Ja he kasvaisivat kiinni häneen, kuten olivat kasvaneet kiinni Yrjöön. Ja hengenheimolaisuus ja aika muovailisivat heistä kaikista kokonaisuuden. Näkeehän mieskin ventovieraan naisen ja heidän sielunsa leimahtavat ja he ovat siitä pitäen toisilleen lähemmät kuin ovat olleet omalle äidilleen. Elämässä on niin paljon salaperäistä, mitä emme ymmärrä, ja sielujen keskinäinen kosketus ja se sisäinen silmä, joka silloin avautuu toinen toisensa näkemään, on salaperäisintä kaikesta. Sen vain tietää, ettei ihminen ole toista nähnytkään, ennenkuin myötätunto tai rakkaus on avannut silmät havaitsemaan hänet sellaisena kuin hän todella on.
Ehkäpä kuului tämä pieni lapsi jollakin erikoisella tavalla heille. Hänellä ei ollut maailmassa ketään, joka häntä kysyi. Mikä oli kerran ollut, sen oli kuolema vienyt. Hän oli täydelleen yksin — lastu — tuulten heiteltävänä. Heillä oikeastaan ei ollut valitsemisen varaa — ja se oli tällaisissa tapauksissa parasta.
Oli miten oli — päätteli isä — järkeilyllä ei tässä minnekään päästä. Täytyy antaa tunteen päättää ja siihen luottaa. Usko se tässäkin vuoria siirtää. Ken ei voinut uskoa sellaisen suhteen eheyden mahdollisuuteen, hänen ei pitäisi siihen puuttuakaan. Mutta ei päätetä nyt mitään vielä lopullisesti — tutkitaan itseämme — mietitään ja puhutaan Yrjönkin kanssa.