Niin tietysti. Yrjön mielipide merkitsi tässä kohden yhtä paljon kuin heidän omansakin.
Ja niin sitä mietittiin.
Seuraavan päivän iltana istuttiin isän huoneessa yhdessä. Pikku tytön valokuva oli heidän edessään pöydällä ja äiti katseli sitä isän olkapään yli. Hän oli tullut huomanneeksi, että isän tähänastiset kokemukset olivat kehittäneet hänessä määräsuuntaisen katsantokannan. Vaara siinä tietysti piilee — oli hän sanonut — ja suuren vastuunalaisuuden se tuo mukanaan. Mutta vaaraa ja vastuuta on omistakin lapsista. Kukaan ei tiedä, tuoko vastasyntynyt lapsi onnea vai onnettomuutta mukanaan, ja kuitenkin sitä odotetaan mitä varmimmalla luottamuksella ja vastaanotetaan ilolla. Sehän elimellisesti kuuluu siihen piiriin, johon se syntyy, se on samaa lihaa ja verta kuin se. Ja kukin omaansa luottaa. Mutta miten usein myöhemmin käykään ilmi että perheeseen on sekaantunut jotakin hyvinkin vierasta, ja että yhteys on säilynyt enimmäkseen molemminpuolisen mukautumisen avulla. Luonnollisessa perheessä se tapahtuu itsetiedottomasti. Lapsi muodostuu päivä päivältä ja hetki hetkeltä ympäristönsä mukaan, ja ympäristökin mukautuu lapseen paljon suuremmassa määrässä kuin itse aavistaakaan. Eikä kukaan ole vielä todennut, missä alkuperäinen olennonyhteys on alkanut ja toisten vaikutus on jatkanut siinä iässä, jossa aines on vahaakin pehmoisempaa.
Nyt istui isä tyttölapsen kuva kädessään ja kehitti edelleen tämänaamuisia mietteitään.
Taipumusten ja luonteitten samansuuntaisuus — myönsi hän — oli tietysti tärkeä asianhaara, joka onnellistutti perhe-elämää. Mutta liian suuri yhtäläisyys oli samalla vaara, koska se oli omiansa synnyttämään yksipuolisuutta ja itsekylläisyyttä. Kaikissa tapauksissa oli elämän suuren puutarhurin pakko myöskin käyttää oksastusta välikeinonaan jalostaakseen sukukuntaa ja sen yksilöitä yhä laajenevassa määrässä. Ja kuten tiedetään, voidaan taitavalla oksastamisella saada ihmeitä aikaan. Sitä pitäisi ihmiselämässä käyttää paljon enemmän kuin tähän asti on ollut tapana. Sillä ihmiskunnalla ei ole apua hyleksivästä perhe-eristäytymisestä, joka yliolkaisesti ja armotta jättää suuret arvot hukkumaan. Ja kävisi varmaan ilmi, ettei ero oman ja vieraan välillä ole niin suuri kuin ollaan taipuvaisia uskomaan.
Paras oksastusvaha — lopetti hän — oli ehdoton luottamus. Lapsi oli oma, kun se kerran oli omaksi otettu. Ja oliko se sentakia huonompi, ettei se ollut samaa lihaa ja verta? Olihan yhtä mahdollista, että se oli parempi. Ja siitä kasvaisi paras esille samassa määrässä kuin siihen luotettiin ja sitä todella rakastettiin.
Mikseivät ottaisi pikku Kirstiä vastaan elämän lahjana heille?
Äiti kuuli miltei ihmetellen isän kypsyneitä mietelmiä. Kukaan ei ollut taipuisampi kuin hän niihin uskomaan.
— Mutta mitä sinä, Yrjö, sanot siihen?
— Minä! Miten minulla voisi olla mitään sitä vastaan? Se vain täältä onkin puuttunut.