Hän naurahti ja jatkoi:
— Mitäs siitä, jos nyt olette kymmenen vuotta vanhemmat kuin silloin, kun minä tulin, kyllä te vielä jaksatte lapsia hoitaa. — Äläkä sinä, äiti, ajattele, että hän saapuu liian myöhään, koskei minulla voi muka olla hänestä enää seuraa. On minulla silti — tuollaisesta pienestä lapsesta on kenelle tahansa seuraa.
— Mutta muistatko, Yrjö, että nyt omistat kaikki yksin, vaan jos hän tulee, saisi hänkin osansa?
— Niin, se ei merkitse yhtään mitään. Ajatelkaa mikä suuri tapahtuma tämä sentään on! Heti menisin häntä vastaan.
Sillä taholla siis ei kohdattu mitään vaikeuksia. Ja käsi kädessä me vahvistimme yhteisen päätöksemme.
Parin viikon perästä tuli sitten se pieni tyttö, oman maan lapsi! Ja minkälainen hahtuva hän oli! Minkälainen utukarvainen untuva! Hän oli miltei poispuhallettavissa — eikä juuri minkään näköinen. Hiljainen ja ihmettelevä, arka ja kiitollinen. Hän janosi rakkautta ja suli onnesta, kun hän sitä sai, ja oli ensi hetkestä niin herkkä vaikutelmille, että hän oli ikäänkuin ympäristönsä hypnotisoima.
Yrjön entinen vuode oli tuotu alas vinniltä. Ja nyt lepäilivät Kirstin valkoiset palmikot samoilla pieluksilla kuin kerran Yrjön tasatukkainen pää. Liinakaapista oli otettu esille reikäompeleiset lakanat ja tyynynpäälliset, isänäidin ompelemat, joille isä aikoinaan oli laskettu hänen päivän valon nähtyänsä. Ne oli Yrjön vuoteeseen laskettu ensimmäisen yön tervetuliaisiksi, ja nyt ne ottivat vastaan pienen tyttölapsen. Iltasuutelon jälkeen hän heti nukkui kuin vihdoinkin pesän löydettyään. Ja mummo oli tyttöä sylissään tuuditellut ja matkan jälkeen viihdytellyt, kunnes se laskettiin omaan pehmoiseen, lumivalkoiseen vuoteeseensa.
18.
Nyt oli Yrjöllä kaipaamansa sisko, mummolla oli pieni seuranpitäjänsä, ja isällä oli pellavatukkainen tyttönen polvella soudettavanaan, ellei hän taluttanut häntä kädestä heidän kukkaslavoja tarkastaessaan. Tytöllä oli suuret erikois-oikeudet. Milloin tahansa hän sai hävitä hernemaahan syömään meheviä sokeriherneitä tai tekemään palkoherneistä laivoja. Hän sai kiskoa porkkanoita suoraan puutarhapenkistä ja olla mansikoita maistamassa, kun muut niitä päivälliseksi poimivat. Hän oli kaikkialla ja hänen päänsä loisti valopilkkuna milloin metsikössä, milloin ruohikolla, milloin kuistin portailla.
Kirsti oli tuonut uutta elämää taloon.