Ja kuukaudet alkoivat vieriä. Tyttö saattoi joka aamu isää asemalle hänen työhön mennessään, juoksi Yrjöä vastaan hänen koulusta tullessaan ja auttoi äitiä hänen kukkia kastellessaan ja kaappeja järjestäessään. Hän syötti koiraa keittiön portailla ja ripotteli siemeniä maahan pikkulinnuille.
Ja hän liittyi päivä päivältä yhä kiinteämmin ympäristöönsä, niin että hän pian kuului siihen samalla luonnon ja tinkimättömyyden oikeudella kuin Yrjökin. Ja vuosi vuodelta lujittivat siteitä hoito ja huolenpito, öitten valvominen, päivien ilo ja murhe ja sairausaikojen pelon tuska. Mikään lapsi ei tule rakkaaksi ilman vaivannäön siunausta!
Yrjö oli hänestä saanut todellisen pienen toverin, joka teki kotielämän monipuolisemmaksi kuin se oli ollut ennen. Häntä huvittivat tytön leikit ja hänen pienet tottumuksensa. Kirstiä hän aikaisin ja myöhään tiedusteli, missä tämä oli ja mitä hommaili, varsinkin ensi aikoina, ja kun hän sitten seurasi pienen sisarensa harrastuksia, loistivat hänen silmänsä mielihyvästä. Yrjöstä oli kerrassaan mainiota, että tyttösellä oli tapana herätä ja nukahtaa tarkalleen auringon mukaan. Ja kun hänen pienet tuttavansa tulivat hänen luokseen käymään, oli heillä usein asiaa Yrjön huoneeseen, koska tämä niin hauskasti jutteli heidän kanssaan ja keksi niin hupaisia ehdotuksia.
Hänhän se useimmiten kantoi tyttötypykän yläkerran makuuhuoneeseen, tämän vaivuttua unen helmoihin hämärän saapuessa. Talvella hän vastustamattomasti heti päivällisen jälkeen nukkui makeimpaan uneensa, iltaruskon valaistessa tapetin kuvioita. Hän nukahti vaikkapa istualtaan ja hänen unensa oli niin syvää, että Yrjö olisi voinut miltei häntä käyttää pallonaan hänen siitä heräämättä. Usein hän kepertyi jollekin sohvalle tai isän kirjoituspöydän alle tai minne tahansa. Äiti joskus kulki huoneesta huoneeseen, nostaen oviverhoja tai siirtäen nojatuoleja nukkuvaa lasta etsiessään. Paras paikka oli isän karhuntalja ja vielä parempi äidin syli, kun onni suosi että hän iltapäiväkahvin jälkeen istui keinumassa, se lämmin liina hartioilla. Silloin tyttö piiloutui sen syviin laskoksiin ja vaipui ennen pitkää Nirvanan tiedottomuuteen. Se oli taivaallinen hetki, ja kun Yrjö häntä varovaisesti herätteli viedäkseen hänet yläkertaan, hymyili hän autuaasti kuin olisi kokenut paratiisin ilot.
Aamuisin hän taasen niin kesät kuin talvet heräsi auringon noustessa, mikä monasti oli äidille hiukan epämukava aika. Eikä hän silloin supatellut hiljaa niinkuin Yrjö oli tehnyt, vaan hän ponnahti istualleen, alkoi laulaa ja lauloi koko ohjelmansa läpi kanoista ja pupuista ja oravista ja
Uinuos armahin hiljaa, uinuos hiljaa, niin hiljaa!
— Jospa antaisitkin äidin uinua hiukan kauemmin!
Laulu taukosi tuokioksi: aikomus vaieta oli rehellinen. Mutta muisti oli lyhyt. Sillä hänen täytyi olla vuorovaikutuksessa jonkun toisen kanssa, ja sentakia hän rupatteli, ellei laulanut. Eikä hänen juttelunsa ollut tuollaista itsekseen viihtymistä kuin Yrjön oli ollut, vaan hän vaati vastauksia ja vastakaikua. Hänen sielunsa halusi aina olla viritetty toisen sointuun ja soida itse toiselle. Ellei se soinut, oli se turta. Sen takia hän ennen pitkää taas lauleli Pikku Lassista tai »Luoja, Isä lapsien», eikä äiti hennonut hänen suutaan tukkia. Jos Yrjö viereisessä huoneessa oli hereillä, sai hänkin kuunnella Kirstin aamukonserttia.
Mutta joskus sattui, että syntyi epäsopu sisarusten kesken.
Eräänä päivänä äiti luki Yrjölle kirjeen, jonka hän oli kirjoittanut ja josta hän tahtoi tietää pojan mielipidettä. Yrjö teki silloin huomautuksen jostakin lausunnasta, jonka hän ehdotti muutettavaksi.