Kirsti istui äidin polvella ja pillahti äkkiä mitä rajuimpaan itkuun.
— Kuulehan, varpuseni, mikä sinulle nyt tuli? — Eihän täällä ole mitään tapahtunut!
Kirsti loi leimuavan suuttumuksen katseen Yrjöön ja huusi nyyhkyttäen:
— Yrjö ei saa sanoa niin — ei saa sanoa niin!
— Mitä Yrjö ei saa sanoa?
— Yrjö on tuhma — äiti ei kirjoita väärin — äiti kirjoittaa hyvin!
Muistatko Yrjö, miten sait häntä tyynnyttää ja vakuuttaa, että äiti tietysti oli erehtymätön? Pieni tumppuni! Et ollut vielä nähnyt väriläikkiä seinillä ja niistä kysellyt.
Yrjölle tuntui tuottavan tyydytystä se, että hänellä nyt oli jokin, joka tarvitsi hänen huolenpitoansa ja turvaansa. Ja tytön pienet harrastukset ja tuumat rikastuttivat samalla hänenkin elämäänsä, koska hänelle niissä lapsuuden valoisa maailma avautui uudelleen.
Siksipä Yrjökin ilostui nähdessään Eijan ilmestyvän kuistille. Helmojaan heilutellen tämä miltei joka päivä tuli toimekkaana kysymään, oliko Kirsti kotona. Hän oli Kuuselasta. Tai Sirkka, jonka silmäripset hitaasti nousivat poskelta, kun hän nosti katseensa, niiasi ja ujosti punastuen kysyi, saako Kirsti tulla heille. Hän oli aivan lähimmästä naapurista, Tapiolasta. He olivat Kirstin parhaimmat ystävät. Mutta he olivat myöskin Yrjön ystäviä, ja siitä he olivat ylpeät.
Usein hän auttoi heitä, kun heidän oli rakennettava talo metsänlaitaan ja saatava siihen navetat ja laitumet ja lehmät kuusen kävyistä. Uskomattoman sukkelaan hän vuoli lehmille jalat tikuista ja piti tunnollisesti huolta siitä, etteivät ne ontuneet. Ja istuen kirja kädessään kuistin portailla seurasi hän salavihkaa tyttöjen taloushuolia heidän sisustaessaan kotiansa tuuhean kuusen juurella. He laahasivat nuket, kalustot ja talouskalut alas yläkerroksesta, ja pian heillä oli kaksi kolme eri taloutta käymässä lapsineen ja palvelijoineen, äkillisine keuhkokuumeineen, lääkärin käynteineen ja kylmine kääreineen. Ja kuta enemmän vaivaa he näkivät, sitä hauskempi oli leikki.