Yrjö muisteli entistä aprikoimistaan tyttöjen ja poikien erilaisuudesta. Nyt hän saattoi sen ilmeisesti todeta. Ja hän tuli nyt ikäänkuin entistä tietoisemmaksi omasta miehekkyydestään, samalla kuin mielenkiinto miehuuden vastakohtaan alkoi hänessä sarastaa. Ja se rupesi aivan uudella tavalla häntä viehättämään.

Mutta kun tytöt väsyivät hommaansa, kantoivat he kapineensa takaisin
Kirstin leikkihuoneeseen ja häipyivät pitkäksi aikaa näkyvistä.
Epäilemättä he pitivät uutta hauskaa yläkerroksessa.

Vasta perästäpäin sai Yrjö tietää, minkä hurmaavan leikin he olivat keksineet. He matkustelivat nimittäin laivalla suuressa, valoisassa kylpyhuoneessa, jossa oli kaakeliseinät ja ruudutettu kaakelilattia ja parveke. Kun he avasivat parvekkeen oven, virtasi raikas metsäntuoksu huoneeseen ja kuului lintujen sirkutusta. He olivat ottaneet silityslaudan laivaksi ja puulaatikko oli laituri. Äidin vaatekammiosta he olivat löytäneet mainioita matkapukuja, hattuja ja päivän varjoja, jotka suojelivat heitä etelän polttavalta helteeltä. Ja kun he nousivat maihin palmulehtojen rannalle, riensivät he tietysti heti kylpemään valkoisen hiekkapoukaman vilppaaseen veteen.

He avasivat ammeen vesihanan, riisuutuivat ihka alastomiksi ja pulikoivat kirkuen kylmässä vedessä, joka loiskui ja räiskyi lattialle ja valui pitkin heidän sätkyviä kinttujaan, kunnes he vihdoin hyppien ja telmien pyrkivät lämpimiksi jälleen.

Isä ja äiti olivat poissa, ja mummo oli pannut ovensa kiinni, eivätkä he uskaltaneet kertoa heille tuosta hurmaavasta Afrikanmatkasta ennenkuin aikoja myöhemmin. Sillä silloin olisi heidät ehkä paha perinyt, ja mitäs jos olisivat sairastuneet, niin olisi sanottu, että oma syy!

Yrjö oli ainoa, joka heti sai siitä tietää. He juoksivat suoraa päätä kuvaamaan hänelle seikkailuaan. Eivätkä he välittäneet vähääkään siitä, että hän nosti sormensa ja oli olevinaan suuri. Sillä hän ymmärsi heitä kuitenkin mainiosti.

Välistä näki hän ikkunastaan, miten Kirsti, Sirkka ja Eija juosta lipittivät tien yli Lehtolaan. Silloin hän hymähti itsekseen, hyvin tietäen, että heillä oli jotakin erikoisen hupaista mielessään.

Siellä asui täti kenraalitar, joka oli hauskin täti maailmassa.

Aina kun Kirsti tuli sinne tai kohtasi hänet tiellä, pani hän liikkeelle parhaimman suomenkielensä ja sanoi aina samalla tavalla:

— Hyve peive, pikku rouva! Mite rouvalle kuulu?