Ja tyttö meni mykäksi pelkästä ihastuksesta, sillä oli niin hirveän hauskaa, kun se täti aina sanoi rouvaksi.

Nyt kiitivät tytöt tien poikki kysymään, olisiko tädillä jotakin pestävää:

— Tarvitseeko täti pyykkäreitä?

— Totta kai — täällähän on vallan surkea se työntekijäin puute — ei saa rahalla eikä millään — hyvä, että tulitte!

Ja täti antoi heille muutamia nenäliinoja pestäviksi. Siinä he sitten seisoivat verannalla hieroen kukin riepuansa omassa pesuvadissaan ja juoksivat niin ahkerasti keittiöön muuttamaan vettä, että vanha keittäjä Johanna lopulta siunaili ja päivitteli ja sanoi veden kaivosta loppuvan.

Sitten pantiin pyykit kuivamaan korituolien selustoille ja palkaksi annettiin niin monta suurta sokeripalaa, että ne yksin houkuttelivat uuteen pyykinpesuun sopivassa tilaisuudessa. Sellaisia sokeripaloja ei saanutkaan muualla, ne olivat ulkomailta.

19.

Joskus kouluaikanaan muisti Yrjö kaipauksella ensimmäistä pikkukouluaan ja sen vapaata välittömyyttä, joka oli tehnyt kaiken eläväksi. Varsinaisessa koulussa luettiin vuosi vuodelta tutkintoa varten. Siellä ei ollut aikaa kiinnittää huomiota henkilökohtaisiin harrastuksiin ja taipumuksiin. Se oli kaiketi auttamaton asia. Piti valaa kaikki samaan muotoon, luonnon moninaisuudesta huolimatta. Mutta nämä tutkintoluvut antoivat vain niukalti ravintoa pojan erikoislahjakkaisuudelle, joka lapsesta asti oli selvästi tullut näkyviin, mutta joka ei koulussa voinut päästä oikeuksiinsa. Hän oli luotu elävää elämää varten, ja hän ikävöi sentakia sitä aikaa, jolloin yksipuolinen tietoperäisyys ei enää pidättäisi hänen vapaata toimintahaluaan ja jolloin hän koko sielustaan saisi antautua erikoisluvuilleen ja omalle käytännölliselle työlleen.

Siitä huolimatta hän tavallaan piti koulustaan ja varsinkin tovereistaan. He saapuivatkin usein hänen luokseen maalle, joko yksitellen tai oikein joukolla. Silloin he täyttivät talon iloisilla äänillään ennenkuin lähtivät retkeilylle jalkaisin tai suksillaan. Mutta samassa tuokiossa he olivatkin ikäänkuin kouluilman ulkopuolella, ja kun äiti sitten heidän palattuaan tarjosi höyryävää kahvia ruokahuoneessa, tuntui heistä kaikista, että he olivat jossain kaukana poissa tavallisista oloistaan.

Eräs tovereista sanoi kerran äidin kanssa kahden jouduttuaan: