— Minulla ei ole ollut Yrjöstä aavistustakaan, ennenkuin olen nähnyt hänet kotona.
— Miten niin?
— Hän on koulussa vakava ja sulkeutunut — melkeinpä hiukan jörö, ikäänkuin hän ei siellä erikoisesti viihtyisi. Mutta kotona hän aina on loistavalla tuulella.
Äiti ei virkkanut mitään. Hän ymmärsi poikaansa.
Mutta kuta vähemmän Yrjö tuli iltapäivisin olleeksi kaupungissa toverien parissa, sitä enemmän merkitsi hänelle kodin seurustelupiiri maalla. Heillähän oli suuri määrä naapureita ja tuttavia, ja kun tavattiin, pitivät he hauskaa keskenään oikein sydämensä kyllyydestä, unohtaen ikärajat ja muutkin eroavaisuudet.
Eniten Yrjö seurusteli Tapiolassa, ja siellä varsinkin sen ystävänsä kanssa, joka oli saattanut hänet meren yli hänen synnyinmaahansa. Tapiolassa harrastettiin soitantoa ja siellä luettiin kirjoja. Moniin seikkoihin kirjallisuuden ja taiteen alalla hän siellä tutustui. Mutta sattui myöskin usein että Kaima oikaisi tien poikki Koivulaan. Silloin hän joskus soitti tuntikausia niin kauniisti, että Kirsti ryömi flyygelin alle ja rupesi siellä pitkälleen, kuunnellen selällään soittoa, kunnes hän lopulta nukahti ja sävel-aallot kantoivat hänet kauneuden asuntoihin.
Mutta Kaima soitti kauan, kauan, ja usein omaa ennen sepittämäänsä tai sellaista mikä juuri sillä hetkellä tuli hänen mieleensä. Hän näkyi vallan unohtavan, oliko päivä vai yö, ja isä ja äiti ja Yrjö eivät koskaan väsyneet kuuntelemaan, vaikka olisivat kuinka myöhään valvoneet. Kirstin mielestä he näyttivät vallan onnellisilta ja olivat kuin toisessa maailmassa. Mutta hän ei voinut ymmärtää, miten sitä sentään voi niin kauan istua yhdessä paikassa nukahtamatta.
Suoraan tien poikki mentiin Lehtolaan. Siellä elettiin niin muhkeasti, että kenraalisetä kajahutti ilmoille milloin mitäkin omalla orkesterilla, johon kuului kolmattakymmentä asianharrastajajäsentä. Siinä istuivat hänen poikansa viulua vinguttaen ja Yrjö selloa syvä-äänisesti tempaisten ja monet muut, mitkä puhallellen, mitkä toitottaen, mitkä mitäkin jousta tai puhallinta käyttäen. Ja Kukkaisrinteen täti tai isä säestivät pianolla.
Säännöllisesti kerran viikossa otti Yrjö sellonsa kainaloonsa ja meni Lehtolaan orkesteriharjoitukseen. Hän tunsi silloin syvästi edesvastuunsa, koska hän joskus yksin hoiti sello-osaa. Ja pitihän tässä tehdä parastaan, sillä tämä orkesteri oli kenraalisedän ylpeys ja koko paikkakunnan silmäterä, ja Yrjölle tuottikin kunniata se, että hän sai siihen kuulua.
Kun sitten kenraali nosti tahtipuikkonsa, niin sävelet humisivat ja soivat. Väliin viulut aivan hiljaa laulelivat, kunnes taasen kaikki soittimet koskena pauhasivat. Siellä soitettiin vanhaa ja uutta, suomalaista ja vierasta, joskus jotakin Kaimankin säveltämää. Milloin isä ei säestänyt, istui hän sohvannurkassaan ja Kirsti painautuneena toiseen. Ja isä sanoi, että se oli hienoa.