Vain harvoin oli kenraalilla kullatut olkalappunsa, loistavat napit ja nauhat housuissaan. Mutta silloin hän olikin niin komea, että jos Kirsti näki hänen siinä asussa tulevan vastaan tiellä, pistäysi hän kotiveräjän sisäpuolelle niiatakseen sieltä kaukaa. Muuten hän astui rohkeasti esiin antaen kättä, sillä tavallisissa oloissaan kenraali oli puettu pumpuliseen puseroon eikä kukaan voinut häntä kenraaliksi uskoakaan. Hän kulki ja kuokki siellä täällä puutarhassa tai naputteli jotakin työpajassaan. Se työpaja oli muuten järjestyksenpidon ihme ja sen monipuolisuus ihastutti Yrjöä. Siellä oli kaikki hienotaonnan välineet, tämä kun oli kenraalin erikoisala soitannon rinnalla. Yrjö ymmärsi enemmän kuin useimmat muut paikkakunnalla panna arvoa sedän taituruudelle, ja sentakia sukeutui heidän välilleen erikoinen ystävyys. Kenraalisetä oli muuten yksilöllistä vapauttaan rakastava, herkkä ja tunteellinen ihminen, joka halusi antautua omille harrastuksillensa ja sillä välin rauhassa nauttia luonnon vaihteluista.
Mutta suurin vetovoima Lehtolassa oli sentään täti kenraalitar. Hänen luonaan oli Yrjökin usein, kuten kaikki huvilayhteiskunnan nuoret. Sillä hän keksi heille jos mitä hauskaa. Väliin saivat pienemmät keijukaisina tanssia, moniväriset siivet hartioilla, Kirsti, Eija ja Sirkka ensimmäisinä. Toisinaan he taasen hyppivät tonttuina ympäri, puettuina päästä kantapäähän harmaaseen, pieni punainen tupsu päälaella. Toisin ajoin oli taasen suurten vuoro. Silloin he alkajaisiksi lausuivat Runebergia tai Rydbergiä tai muuta juhlallista. Minkä jälkeen seurasi soittonumero. Usein siellä oli jokin oikea taiteilija läsnä, ja se oli tietysti suurenmoista, mutta yhtä hauskaa oli itse esiintyä taiteilijana. Ja tädillä oli ihmeellinen taito houkutella esiin taiteilija jokikisestä ihmisvesasta.
Eniten suosittiin Lehtolassa draamallista taidetta, sillä Thalia oli ollut ensimmäinen jumalatarten joukossa tädin nuoruudesta asti. Sen takia oli salissa näyttämö, jonka palkeilla Topeliuksen »Sotavanhus» jutteli tai »Kadonnut kenkä» esitettiin vauhdikkaasti. Tai olivat kaikki puetut ateenalaisiksi ja lauloivat »Ateenalaisten laulun» alusta loppuun, nuorten sankarien kunniakas kuolema silmiensä edessä ja kauniitten sanojen ja komean sävelen elähyttäminä. Elleivät olleet »Värmlantilaisia» marssien liehuvin lipuin kuorossa helähyttäen:
Hatten från skallen!
Ropen och trallen:
Hurra! Hurra!
Koko tädin koti oli välistä yhtenä mylläkkänä, kun oli suuri ohjelma-ilta ja talo lapsia täynnänsä. He täyttivät yläkerran ja alakerran ja juoksivat portaissa ja muuttivat kuumeisella kiireellä pukuja tädin omassa huoneessa. Ja se oli kaikki niin kauhean jännittävää, sillä tädin tuttavat tulivat sitä sitten katsomaan.
Mutta kun nuoret tanssien lomassa harhailivat puutarhassa ja täti jäi isän ja äidin ja Kaiman ja Kukkaisrinteeläisten ja muitten ystäväin kanssa teetä juomaan verannalle, otti hän kitaransa seinältä, viritti sitä hetkisen ja alkoi itseään säestäen laulaa — heleällä äänellä ja synnynnäisellä draamallisuudella. Hänellä oli iloisia lauluja kymmenittäin muistissaan ja hän esitti toisen toisensa jälkeen.
— Ja tahdotteko nyt kuulla Tapiolan isännälle omistetun laulun?
Tietysti tahdottiin.
Ja hän nousi seisomaan. Jotkut läsnäolevista olivat sen ennen kuulleet ja selvittelivät ääntään laulaakseen joukolla kertosäkeet. Se, jolle laulu oli omistettu, odotteli hymyillen, sillä se ei ollut hänellekään enää uusi.
Ja soinnos kajahteli kitaran kielistä.