Siunattu olkoon tämä hämärikkö ahtaitten katujen melussa! Siunattu olkoon grammofoonien laulu avatuista kahvila-ikkunoista, rattaiden räminä ja kellojen kilinä, raitiovaunujen vauhti ja näyteikkunoitten silmiä hivelevä komeus! Siunattu olkoon tuokin ihmismeri, joka hyväntahtoisesti sulki meidät hyrskivään helmaansa, kieltämättä meiltä osuuttamme elämän onneen!
Siunattu olkoon tuo rauhaa henkivä päivänlaskun hetki, jolloin olin vaipua maahan väsymyksestä sinua hoivatessani! Olisin iloiten ponnistellut voimiani sinun tähtesi vielä tänäänkin ja joka päivä tämän päivän maille mentyä. Ja tiedäthän, mikä onni minulle olisi ollut, jos olisit pysynyt vanhuuteni huolenpidon esineenä ja päivieni valona myöhäiseen iltaan asti.
* * * * *
Vihdoin olimme valmiit matkustamaan kotiin.
Teit sen matkan kerran myöhemmin edestakaisin. Tiedät, minkälainen on meri, kun se kirkkaina elokuun päivinä auringonpaisteessa kimmeltää. Silloin se oli kuin peili, ja kalalokit kiersivät laivaamme tehden pitkiä, loivia kaaria.
Sinä peräkannella katselit potkurin kiertämää ryöppyävää vaahtoa tai paistattelit päivää polvellani istuen valkoisessa korituolissa naisten salongin ikkunan alla. Se oli toinen esittelysi maailmalle, paljon tärkeämpi kuin ensimmäinen. Mutta hauskinta meistä oli piiloutua hyttiimme, jossa saimme leikkiä ja jutella mielinmäärin kahden kesken. Siellä kenkäsi purjehtivat edestakaisin sohvalla, ja sinä asuit milloin matkalaukussa, milloin sohvatyynyn takana. Ja samallahan sinun oli opittava ensimmäiset suomalaiset sanasi — minkä niminen oli oma paitasi, mitä rannukkaat puolisukkasi ja nuo muutkin tavarat, jotka olimme yhdessä ostaneet tuona puolihämyisenä iltapäivänä pauhaavassa suurkaupungissa.
Näihin ensimmäisiin tavaroihin on liittynyt niin paljon muistoja, etten koskaan ole hennonut luopua niistä kaikista. Tiedät, että minulla on niitä vieläkin joitakuita piironginlaatikossani, ja olet joskus nauraen levittänyt ne polvellesi tai vetänyt lastensukat suurille kämmenillesi. Lapselliseksi olet minua silloin sanonut ja olkapäitäsi kohottaen minulle naurahdellut, mutta uskon sentään, että olet salaa siitä pitänytkin. Aina, kun sattumalta olemme tulleet niitä yhdessä katselleeksi tai edes vilaukseltakaan nähneeksi, on edessämme ollut hohtava meren pinta, kone on kumeasti jyskyttänyt lattian alla ja olemme häiritsemättä omistaneet toisemme ja aarteemme ihastuttavassa kammiossamme.
Oli ainoastaan pari tuttavaa laivassa, ja muistan vielä, miten eräänä päivänä toinen heistä ihmetellen sanoi minulle:
3°
— Sinähän jumaloit häntä!