Totta hän puhui. Minä jumaloin sinua, Yrjö.
* * * * *
Kun kallioinen saaristomme lähestyi, nousimme kannelle. Siellä näkyi — Suomi! Sitä sanaa olimme hartaasti harjoittaneet pitkin matkaa, ja sinä lausuit sen jo miltei suomalaisesti ääntäen. Suomi oli jotakin suunnattomasti hauskaa. Kaikki oli Suomea. Metsäiset saaret, vaaleaksi maalatut huvilat, veneet laivasiltojen kupeella, uivat lapset rannoilla, haukkuvat koirat kallioilla. Jo näkyivät Viaporin linnoitukset ja vallit, kirkot ja sipulinmuotoiset kupukatot. Molemmin puolin kapeata väylää laivat ja moottoriveneet jyskyttivät ja täksyttivät, ja vihdoin sukelsi meren helmasta esille valkoisen hohtava kaupunki torneineen ja huippuineen.
Näin tuon venäläisen lipun Viaporin valleilla ikäänkuin olisin nähnyt sen ensi kerran. Ja nuo venäläiset sotamiehet, jotka siinä vahtia pitivät pyssyt olallaan. Selkääni karmi ja melkein häpesin. Sellaisen orjuutetun kansan jäseneksi hänet tuon! Vapaasta kansasta sorron alaisuuteen! Mutta olkoon, se on sittenkin kunniakas maa, tämä maamme. Emme ole koskaan sisäisesti taipuneet, ja kai kerran aika koittaa, jolloin jaksamme ulkonaisestikin tästä kaikesta puhdistautua. Se onnellinen maa, josta hänet tuon, ei kuitenkaan ole antanut hänelle kotia, kuten tulee tekemään tuo kahlehdittu ihana maa tuossa.
Karu se myöskin on. Ei siinä vehnä kymmenpenikulmittain heilimöi, eivät kirsikkalehdot valkoista kauneuttaan levitä yli viljavan lakeuden. Vaivaa ja ponnistusta kysyvät täällä pienetkin saavutukset. Mutta sitä varmemmin täällä voimat karaistuvat.
Katso, poikaseni, tuota taivaanrantaa tuossa. Et sitä nyt ymmärrä, mutta se on tulevaisuutesi maa. Siellä saat juosta avojaloin pitkin kallioisia rinteitä ja tuoksuvia nurmia. Saat seesteisinä kesäaamuina nostaa rysiä ja verkkoja järvestä tai viillettää lehtipurjeessa pitkin aavoja, hopeisia selkiä. Talvisin saat piehtaroida pehmeässä lumessa, laskea hurauttaa huimaavia suksimäkiä tai samoilla kulkusten kilistessä halki huurteisten metsien, joissa jäiset oksat raskaina riippuvat yli tukkoon ajautuneen tien. Ihanaa on sinun ollaksesi niin talvet kuin kesätkin raikkaassa pohjolan luonnossa. Heinäkuormalla istuessasi laulaa renkipoika sinulle laulujaan, ja uuninpankolla levähtäessäsi kertoo vaari sinulle tarinoita. Talvi-illoin lampun ääressä tulevat vanhat runomme sinulle eläviksi, sanoin ja sävelin kansamme sielu sinulle avautuu. Saammepa sitten nähdä, tahdotko vaihtaa tämän maan, johon olet kasvanut kiinni, mihinkään muuhun maahan maailmassa!
Tuossa jo näkyy pääkaupunkimme. Se lähenee lähenemistään. Istut liikkumattomana ja jännityksestä äänettömänä käsivarrellani tuota merestä nousevaa ihmemaailmaa tähystämässä. Nikolainkirkon kupu loistaa jo aivan läheltä, ja saattaa nähdä, että torikauppa satamassa on käymässä. Nostan sinut köysistä punotuille tikapuille, jotta paremmin erottaisit touhun rannassa ja suuren kylän sen takana. Tämä on pääkaupunkisi, Yrjö poika! Tämä on sinun maatasi!
Ja mielestäni on tälle maalle kunniaksi se, että sinä tänne saavut.
Vauhti hiljenee, laiva puksuttaen pysähtyy, ja lähestymme varovaisesti laituria. Jo kauan olen odottajien joukosta erottanut vaaleaan päällystakkiin ja valkoiseen hattuun puetun miehen. Nyt näen hänet jo selvästi, näen tuon harmaatukkaisen miehen liehuttavan meille nenäliinaansa. Hän se on, kukapa muu se olisi voinutkaan olla?
— Siinä on isä! — sanon sinulle. — Katso, tuolla on isä!