Niin eli mummo vanhuuden päiviään eikä voi ajatella parempaa tapaa. Ja moni, joka hänen luonaan kävi, tuli ajatelleeksi, että se koti, jossa sellainen vanhuus säteilee iltahohdettaan ympärillensä, on suuren rikkauden siunaama.
Se oli hänelle rakas, tuo hänen huoneensa, tuo hänen hiljainen sopukkansa, johon hän kuitenkin sai niin paljon mahtumaan yksinäisinäkin hetkinä. Koko hänen nykyinen pieni maailmansa koivuineen ja puutarhoineen, muistoineen ja jokapäiväisine pikku puuhineen.
Sinne tuli usein Kirsti aapiskirja kädessään tai lankakerä pyörien puikkojen varassa, ja mummon silmien alla pujottautuivat silmukat toisiinsa verkalleen ja kielen suussa kääntyessä. Se oli molemmille yhtä paljon kärsivällisyyttä kysyvää, mutta oppia otettiin ja annettiin kuten sitä on ammoisista ajoista otettu ja annettu, ja ystävyyttä rakennettiin kuten sitä on ennenkin sukupolvien kesken rakennettu.
Ja isä naputti joskus ovelle ja kysyi mielistellen:
— Saako tulla, Sofi?
Vaikkei mummon nimi ensinkään ollut Sofi — isä oli hänet vain siksi ristinyt, ja isä ja mummo pitivät mielellään keskenään kaikenlaista pientä ilvettä.
Yrjö oli melkein ottanut tavaksi lukea läksynsä mummon mukavassa keinutuolissa, minne aurinko niin iloisesti paistoi ja mistä näki kauemmaksi kuin hänen omasta ikkunastaan. Ja mummo pysyi silloin niin ääneti, ettei kuulunut muuta kuin hänen puikkojensa keveätä pakinaa.
Mummo ja Yrjö ymmärsivät toisiansa mainiosti. He olivat hengenheimolaisia tuon aikojen läpi periytyneen sielujen heimouden tietä, joka kulkee salattuna ja yhdistää toisiinsa usein ventovieraat, vieläpä eri kansojen ja eri aikakausien yksilöt. Mummon ja Yrjön kesken vallitsi selvä sukulais-yhteys.
— Mitä nyt ajattelet, mummo? — kysyi Yrjö nähdessään mummon käsien vaipuvan helmaan ja hänen katseensa pysähtyvän yhteen pisteeseen.
— Mitä milloinkin — vastasi mummo — kuka niitä ajatuksia voi niin tarkoin selvitellä!