— Niin, mutta sano nyt sentään!
— Minä tässä vain ajattelin Koivurinteen väkeä — kuulin heidän äänensä äsken hallissa.
— Pidätkö heistä mummo?
— Paljon heistä pidän — kukapa ei heistä pitäisi — he ovat hyviä ja herttaisia ihmisiä.
— Onko sinusta sitten niin tärkeätä olla hyvä ja herttainen?
— Tietysti. En pane mihinkään ominaisuuteen niin paljon arvoa kuin hyvyyteen, oikein tuohon aitoon, välittömään sydämenhyvyyteen. On viisauskin suuri lahja, mutta se jättää ihmisen kylmäksi, jos se yksin jää vallalle. Hyvyys se on, joka tuo mielenrauhaa ja onnea ihmisten keskuuteen. Se on sitä paitsi itsessäänkin viisautta, sillä hyvä ihminen näkee kaikki oikein päin — hän ymmärtää kaiken oikeammin kuin pahansuopa, joka näkee kaikki kierosti, olkoonpa kuinka lahjakas tahansa.
— Sitähän sinä aina, mummo, siitä hyvyydestä — — —.
— Niin, katsos, jos hyvyys pääsisi vallalle, niin siinähän samalla olisi se Jumalan valtakunta, jota odottelemme. Silloinhan olisimme perillä. Ja kun en nyt enää voi mitään muu takaan toimittaa, niin istun tässä toivomassa sitä tulevaksi ja rukoilemassa sen puolesta — ja tiedäthän minun uskovan, että sekin voi auttaa hyvää pääsemään edes hiukankin eteen päin maailmassa.
Kyllä. Sen Yrjö kyllä tiesi. Harvoin mummo siitä näin mainitsi, mutta tiesihän tuon muutenkin. Se tuntui kaiken läpi.
Siinä mummo sitten illan viimeiset hetket itseksensä vietti kirjojen kirjan ääressä tai menneitä muistellen. Paljon hänellä olikin muistettavaa, koko pitkä elämän taival. Koko hänen entinen sukunsa lepäsi jo nurmen alla, hän oli yksin enää jäljellä lapsuutensa perheestä. Mutta he olivat hyvässä tallessa kaikki, ja hän siirtyi päivä päivältä heitä lähemmäksi. Olihan heidän seurassaan jo hänen lapsiaankin, ja ne ne vasta olivatkin liittäneet hänet läheisesti tuohon toiseen maailmaan, joka oli hänelle niin tutunomainen, ettei tuntunut olevan kuin askel tästä sinne.