Ja aurinko meni mailleen kellertävien peltojen helmaan ja loi punaisen hohteensa mummon harmaalle seinälle.
21.
Muistatko, Yrjö rippikouluaikaasi? Olit silloin kuudentoista vuoden vanha ja pitempi kuin isä. Ja sinulla näkyi selvästi haivenia ylähuulessa.
Se syksy ei ollutkaan mikään tuollainen toivoton kausi, jolloin sataa ropisee viikkokausia ja kärryjen pyörät tarttuvat liejuun. Päin vastoin kauniista päivistä ei tullut loppuakaan. Koivujen lehvistö hohti kullan keltaisena ikkunaan sinistä taivasta vastaan. Maa tuli routaan jo ennenkuin lehdet karisivat puista ja lunta satoi jo marraskuussa.
Syystyöt puutarhassamme olivat kesken sinun mennessäsi ensimmäiselle tunnillesi, ja kun palasit viimeiseltä, valmistimme jo joulua.
Kävit mielelläsi rippikouluasi. Sinulla olikin opettajanasi sellainen pappi, joka nuoria ymmärsi ja oli aikansa virtauksia seurannut. Hän oli lämmin ja vapaamielinen eikä vaatinut oppilailtaan sokeata uskoa siihen, minkä suhteen heillä oli epäilyksiä. Oikeastaan hän oli vain vanhempi ystävä, joka uskoi nuoremmille mitä hän itse oli etsinyt ja löytänyt.
Näitten tuntien jälkeen astuit kotiin päin valaistuja katuja pitkin. Kävelit hitaasti kirja kainalossa, ja äsken kuultu sana täytti niin kokonaan mielesi, ettet tullut kiinnittäneeksi pienintäkään huomiota ihmistuoksinaan Ylioppilastalon edustalla. Kirjakauppojen uutuudet eivät houkutelleet sinua pysähtymään, ja musiikkikauppojen kuvat sivuutit niihin katsahtamatta. Kuljit suoraa päätä Rautatientorin poikki ja aseman odotussalin läpi vilkaisematta ympärillesi.
Ja toistit mielessäsi sen, mitä olitte äsken lukeneet.
Sehän oli jo sanottu se merkillinen totuus, joka saattoi maailman pelastaa. — Miksei sen vaikutusta missään huomattu?
Juna nykäisi jo kulkemaan ja ratavallin lyhdyt alkoivat vilahdella vaununikkunoiden ohitse.