Koulussa olitte enimmäkseen saaneet kiviä leivän asemesta, ajattelit vielä siellä istuessasi. Miksi ihmisille tyrkytettiin niin paljon sellaista, mikä oli pelkkää muotoa?

Koneellisesti astuit pois junasta. Kelloa et huolinut vilkaista, tuskin tarkastaa, oliko juna jo kulkenut sillan yli ja oliko asematalo suuri ja valkoiseksi maalattu vai oliko se pieni ja keltainen. Se pieni oli se oikea. Mutta vaisto sanoi milloin sen kohdalla pysähdyttiin.

Ratavalli oli kovassa jäässä. Liu'uit siitä alas ja seurasit sitten huvila-alueen lautakäytävää.

Näit kaiken sen, minkä olit viime aikoina kuullut, kuin ilmestyksen edessäsi. Kai se oli sitä samaa, jota mummokin oli tarkoittanut, kun hän oli puhunut hyvyydestä ja Jumalan valtakunnasta. Niin kai pitäisi olla. — Ei kadehtia. Ei etsiä omaansa. Ei katkeroitua. Ei muistella kärsimäänsä pahaa. Ei saisi kerskailla eikä pöyhkeillä — vaan pitäisi kaikki peittää. Jos voisi olla sellainen — tai edes vähän sinne päin, silloinpa olisi ihmisellä voimaa!

Silloin hän myös voisi ymmärtää kaikki. — Ymmärtää! Siinä se oli: ymmärtää! Joka ymmärtää, hän ei tuomitse. Joka näkee, hän ei ole suvaitsematon. Nähdä —! Mutta ihmiset eivät näe — he ovat sokeita — ja raivoavat sokeina toisiansa vastaan. On ollut olemassa yksi, joka on nähnyt enemmän kuin kaikki muut, ja hänen katseensa mahtoi olla ihmeellinen. Se näki kaiken läpi. Hän näki Jumalan ja hän näki ihmisen. Ja siinä oli silta heidän välillään — voimavirta — säde, joka sitoi taivaan ja maan toisiinsa.

Sehän oli niin yksinkertaista ja niin vanhaa, mutta se oli kuitenkin aina uutta. Oli olemassa jotakin, joka voisi maailman vapauttaa ja uudistaa, mutta elämä näkyi kulkevan juuri päinvastaista latua. Taikka näyttikö vain siltä? Täytyikö kaiken kehityksen tapahtua taistelun kautta? Ja siinä oli ehkä tuon kamppailun alla jokin näkymätön virtaus, joka kerran veisi voittoon. Kyllähän sen epämääräisesti tunsikin siellä olevaksi — ja joskus se pulpahti esille. Sillä olihan sentään rakkautta elämässä.

Oli ollut olemassa yksi — eikä enempää tarvittu kuin että oli yksi ollut. Hänessä oli ollut se voima, johon kaikkien tuli uskoa. Hän tunsi itse, että hän oli maailman pelastus.

Ja hän oli sitä varmaan. Maailma ei häntä tosin tuntenut, mutta hän oli sentään sen pelastus.

Muistatko, Yrjö, miten usein niihin aikoihin puhuimme keskenämme näistä asioista? Kerroit kotiin tultuasi mistä oli ollut kysymys, ja ihmettelimme yhdessä, ettei sellainen oppi, josta niinkin paljon saarnattiin, kyennyt sen enempää oloja muuttamaan. Sitä oli opetettu vuosisatojen ja vuosituhansien kuluessa ja suuri osa ihmiskuntaa sitä muka tunnusti, mutta missä oli sen vaikutus? Istuimme pienessä huoneessasi, jonka edustalla kuuset huojuivat, ja juttelimme elämän syvistä salaisuuksista.

Mutta jos nyt jokainen koettaisi parastansa omalla tavallansa — jos jokainen olisi hyväntahtoinen kaikille, soisi muille hyvää, palvelisi muita?