Senaatintori oli sitten täynnä odottavia, kuten tavallisesti tällaisissa tilaisuuksissa. Siellä oli tietysti sukulaisia ja ystäviä — eikä vähimmin ylioppilaita, jotka pari- kolmevuotisen arvonsa huipulta tahtoivat tervehtiä nuoria keltanokkia. Seisottiin ja juteltiin — katsottiin tuon tuostakin Nikolainkirkon tornia ja alettiin ikävystyä.

Silloin kuului huuto. Ja ensimmäinen joukko valkotakkisia juoksi alas yliopiston portaita. Mutta sinä et ollut vielä heidän joukossaan.

Ihmiset saivat taas yrittää lyhentää odotusaikaansa kertomalla toisilleen mitä tiesivät. Helsinkiläisillä oli kyllä hauskin vastaanotto, arveltiin, koska heillä on eniten tuttuja ja he ovat joka vuosi ensimmäiset. Nytkin istui jo ylioppilaita Kaivohuoneella odottamassa uusia tovereitaan yhteiseen juhlaan.

Taas kuului huuto ja taas tulvi valkotakkisia leveitä portaita alas. Pian oli pitkä poikamme raivautunut tungoksen läpi luoksemme ja tervehti meitä ilosta sädehtien. Olit ehtinyt saada kukkia jo matkaltasi — Henrik enolta — ja Etalta — ja Erikiltä — ja Anna tädiltä — ja kaikki olivat tulleet varta vasten sinun takiasi! Ja nyt sinun piti pian hankkia karjalaiset värit lakkiisi.

Sinä otit lakin päästäsi tarkastaaksesi lyyraa. Se ei ollut pienen pieni eikä suuren suuri, vaan juuri sitä lajia kuin pitikin.

Ja koko elämä oli parhaimmillaan semmoisena kuin se oli juuri nyt.

Sitten sinä sait ruususi meiltä ja neilikan mummon ikkunalta ja Kirstiltä kieloja, joita hän oli löytänyt metsästä. Niin tosiaankin, Kirsti! Hän oli surumielisenä pistänyt kukkasensa äidin käteen, sillä eihän hän saanut tulla kaupunkiin niin myöhään valvoakseen. Mutta sinä kaipasit pientä liinapäätä sisartasi. Olisipa tuo ollut paras kaikesta, jos hän olisi ollut mukana!

Mutta kun ei Marjaa näkynyt eikä kuulunut, vaikka häntä odottelimme, saivat ympärillä seisovat toverit ensin oman osansa, ja kun odotus tuntui olevan aivan tuloksetonta, vähitellen myöskin Marjalle aiotut ruusut, niin että lopuksi seisoimme siinä tyhjin käsin.

Silloin hän tuli. Ilmestyi nauravana ja välkkyvin silmin ja kiersi käsivartensa takaa päin kaulaani. Ja Marjan isä ojensi sinulle, Yrjö, ruusun.

Silloin kävin niin murheelliseksi, että jalkani tuntuivat lyijyn raskailta, ja ilta tuli harmaaksi ja värittömäksi. Ja pyysin sanattomasti teiltä molemmilta anteeksi sitä, että olin ehkä nostattanut hattaran teidän pilvettömälle taivaallenne.