Katsoin syrjäsilmällä sinuun ja olinkin huomaavinani pienen pettymyksen ilmeen.
Mutta Marja ei tuntunut mitään odottaneen. Hän oli miltei suunniltaan ihastuksesta:
— Voi miten äärettömän — käsittämättömän — kauhistuttavan hauskaa!
Niin oli. Tietysti niin oli. Koetin salata pahaa mieltäni, mutta sanoin itselleni, että siinä se nyt taas oli, se mitä eniten vihasin — tuo elämän taitamattomuus — ah, juuri senlaatuinen paha, joka estää hetken tulemasta niin rikkaaksi kuin se muuten voisi olla! — Siinä ne aina niin äkkiarvaamatta ilmestyivät eteeni, nuo laiminlyöntisynnit — pahimmat kaikista — joita pitäisi olla helppo välttää ja joita kuitenkin jokaisella on omallatunnollaan hirvittävä liuta.
Mutta tehtyä ei voinut tehdä tekemättömäksi.
Ja heitin luotani mielenapeuteni. Mutta aavistin, että sinä tuossa vieressäni kulkiessasi itseksesi haudoit, miten voisit Marjalle korvata ne kukkaset, joita hän ei saanut isältä ja äidiltä. Pian kävit taas täysin hilpeäksi ja sait minutkin siirtymään omaan tunnelmaasi.
Marja erosi meistä seuraten isäänsä, mutta tunnin perästä nuorten piti tavata toisensa Kaivohuoneella, ja isä ja minä aioimme mennä sinne mekin kerran katsomaan nuorten iloa.
Silloin oli tyyni ilta vaikka hiukan kolkko. Mutta eiväthän nuoret siitä välittäneet. Kaivohuoneen salista kuului remuava melu ja eteisessä juoksi ylioppilaita sisään ja ulos. Löysimme pienen pöydän itsellemme ikkunan luona ja näimme sieltä, miten sinä seisoit portilla Marjaa odottamassa. Napinlävessä sinulla oli ainoastaan pari kolme kukkasta, muut kaikki, koko suuren kimpullisen ruusuja, pidit kädessäsi. Toverit kulkivat toinen toisensa jälkeen ohitsesi päätä nyökäyttäen, ikäänkuin olisi ollut päivän selvää, että siinä jotakin odottelit.
Vihdoin Marja tulikin, valkoisiin puettuna, iloisena ja säteilevänä ja pisti kätensä kainaloosi. Ja sinä, Yrjö — niin, Marja on sen minulle perästäpäin kertonut — sinä otit takinkauluksesi alta pienen orvokkikimpun, ojensit sen Marjalle ja sanoit:
— Tuon lähetti Henrik eno sinulle ja pyysi sanomaan terveiset.