— Hänkin! — Voi kuin tämä päivä on ihastuttava!
Mutta et itsekään muistanut, että Henrik eno, antaessaan sinulle kukat, hienotunteisesti oli sanonut: Ja anna sitten nämä kukat sille tovereistasi, josta eniten pidät. — Niin, sehän oli heti niin selvä asia.
Ja siinä astuessanne leveätä ja tuuheata lehmuskäytävää, nostit koko kukkaisrunsautesi Marjan eteen, ojensit sen hänelle ja sanoit:
— Ja nämä saat sitten minulta!
— Yrjö — ei — miksi annat minulle kaikki kukkasesi?
Marja miltei säikähti.
— Sen takia vain, että annan.
— Miksikä niin — miksi annat kukkasesi pois? — Missä täti? — missä setä? — missä he istuvat? — Tule! Niin paljon en ota sinulta!
Te löysitte meidät nurkastamme.
— Ajatelkaa! — mitä te siihen sanotte? — huudahti Marja. — Yrjö antaa minulle kaikki kukkasensa! — Miksi pitää minun tänään saada niin paljon? — miksi kaikki ihmiset ovat niin hyviä? — ja — kuinka voin ottaa nämä vastaan sinulta, Yrjö?