— Ota sinä, minkä saat — sanoi isä vakavasti. — Sellaisia lahjoja ei anneta eikä otetakaan kuin kerran elämässä, luulen ma.

Sitten katselimme teidän jälkeenne, kun te siinä käsi kädessä kuljitte salin läpi omaa pöytäänne kohti, jossa toverit teitä odottivat. Teihin kiinnitti moni muukin katseensa, yksi ja toinen kääntyi tuolillaan teitä silmillään seuraamaan. Sillä teistä uhkui kevät ja anteliaan luonnon kauneus, ja teitä yhdisti toisiinne se salaperäinen voima, jota kaikki ihmiset tieten tai tietämättään eniten ihailevat ja palvovat.

25.

Kylmä ja sumuinen viima kiersi Kaivopuiston rantoja. Se kiersi katuja ja kulmauksia kuin hyljätty ja petetty; joka tahtoo kostaa pettäjällensä.

Mutta kuka huomaa sellaista sinä päivänä, jolloin on lyyrynsä saanut! Tällaisena aivan erikoisena, unohtumattomana iltana! Jos meri olisi sinisenä siintänyt tai hopeaisena hohtanut Kaivopuiston valleilta ja linnut pitäneet kevätlaulajaisiaan vanhoissa puissa, niin tietysti se olisi ollut hurmaavaa ja olisi tullut siitäkin iloinneeksi. Mutta kun sen sijaan miltei satoi räntää, ei tullut sitä ajatelleeksikaan, vaan oli kuin se olisi asiaan kuulunut, ja kaikki oli siitä huolimatta niin täydellistä, ettei mitään parempaa kaivannut.

Ja sinä tulit salin halki häntä kädestä pitäen, ja te astuitte hitain askelin pöytien lomitse. Mutta toverisi näkivät heti, että kaikki kukkasesi olivat tyttösi kädessä ja että hänen ilmeensä oli tullut sisäisen hartaaksi ja lempeäksi.

Mutta kukaan ei siitä virkkanut mitään.

Sinä toit vettä korkeaan maljakkoon ja te istuuduitte muitten seuraan.

Mutta vaikka katse oli teitä seurannutkin, vaikka muutkin asiat tuokioksi kiinnittivät läsnäolijoitten mielen, missään ei viivytty, kaikki yksityisseikat olivat kuin kuplia rientävän virran kalvossa. Elämän riemu siinä virrassa lainehti. Nuoruuden hurmio siinä vaahtoili. Ja virran mukana kulkijat näkivät maailman kuin lapsi näkee sen unenpöpperöstä herätessään jouluaamuna, kun hän vielä kosteitten silmäripsien lomitse tanssittaa aarrevarastoaan sikin sokin ja ylös alaisin silmäinsä edessä.

Siinä tuli ovesta eräs sanomalehden toimittaja — pelätyimpiä ivansa ja ankaran arvostelunsa vuoksi. Ja miten hän yhtäkkiä näytti iäkkäältä! Pitkän pöydän päässä istui — sanoisinko — vanha aviopari, tutun näköisiä ihmisiä. En olisi koskaan ennen sanonut heitä iäkkäiksi, mutta nyt! Miltä mahdoimmekaan me itse näyttää? Tämä ympäristö oli niin verevää nuoruutta täynnänsä, että kaikki vähänkin pitemmälle elämän polulla ehtineet heti poikkeuksellisesti pistivät silmään kuin oksattomat pökkelöt nuoressa viidakossa, totiset ja harmaat.