"Nick Ratcliffe", toisti Muriel hitaasti. "Mutta, isä, eihän hän voi huolehtia itsestäänkään, niinhän kaikki sanovat. Enkä minä pidä hänestä. Tahtoisin paljon mieluummin, että kapteeni Grange ottaisi minut huostaansa. Etkö luule hänen sitä tekevän, jos sinä pyytäisit sitä häneltä? Hän on paljon suurempi, vanhempi ja kiltimpi."
"Hän vain näyttää sinusta sellaiselta", sanoi hänen isänsä. "Mutta sinun suojelijasi tarvitsee juuri tarmoa ja tahdonlujuutta ja sitä on Ratcliffellä enemmän kuin koko joukollamme yhteensä. Ratcliffeen tulee sinun turvautua, Muriel. Ja muista luottaa häneen, luottaa täydellisesti, sillä mitä hän tehneekin, tekee hän sen minun tahdostani, minun suostumuksellani."
Ääni petti, hän nousi ja kääntyi selin valoa kohti. Hetkisen kuluttua suuteli hän tytärtään.
"Mene levolle, tyttöseni, ja nuku niin hyvin kuin voit. Koeta pysyä rohkeana. Pian tehnevät he taasen hyökkäyksen, mutta vielä kestää linnotuksemme."
Isä katseli vielä jonkun aikaa tyttöä. Sitten kumartui hän ja suuteli häntä uudelleen.
"Jää hyvästi, rakkaani, siksi, kunnes jälleen kohtaamme toisemme", sanoi isä tukahtuneella äänellä.
Sitten poistui hän nopeaan, kuin olisi pelännyt sinne jäävänsä.
III.
Kaksi tahtoa taistelee.
Taasen kuului ammuntaa linnotuksen alapuolella olevasta laaksosta. Muriel Roscoe peitti väristen kasvonsa käsillään. Valoisa, rauhallinen kouluaika Englannissa oli hänestä kuin unta vain. Siitä oli ainoastaan kaksi vuotta, mutta hän tiesi sillä ajalla niin muuttuneensa, että hän oli kuin aivan toinen ihminen. Siihen aikaan oli hän ollut iloinen, huoleton tyttönen, jolla oli herkkä ja tuntehikas mieli. Urheilu ja leikit olivat hänen mieliharrastuksiaan ja yleensä oli hänelle ollut opiskeleminen varsin helppoa. Ajatellessaan menneitä vuosia unohti hän sentään olleensa sangen huimapäinen ja hartaasti halanneensa seikkailuihin; miten ikävöiden olikaan hän odottanut sitä päivää, jolloin pääsisi isänsä luo, tuonne ihmeelliseen, kiehtovaan Intiaan, joka hänen mielikuvituksessaan muodostui paratiisiksi. Äidistään hän ei mitään tiennyt, sillä äiti oli kuollut tyttären maailmaan tullessa. Isä oli hänen kaikkensa. Ja kun isä sitten, saatuaan lyhyen loman, saapui häntä hakemaan ja vei hänet muassaan kauas vieraaseen maahan, tunsi hän itsensä täysin onnelliseksi.