Maaliskuu kului rauhallisesti ja onnellisesti, kunnes Daisyn pieni poikanen eräänä yönä äkkiä vaarallisesti sairastui. Pojan ayah herätti Murielin, joka heti kiiruhti lastenkamariin. Daisy käveli edestakaisin lapsi sylissään.
"Herätä Blake", änkytti hän tuskaisena. "Käske hänen noutaa lääkäri."
Toimitettuaan käskyn perille kiiruhti Muriel takaisin Daisyn luo. Äiti istui rahilla tuudittaen hiljaa pienoistaan sylissään.
"Joko Blake meni?" kysyi hän hiljaa.
Muriel polvistui hänen viereensä.
"Hän menee kohta", vastasi Muriel tuijottaen kauhuissaan lapsen pieniä, vahankalpeita kasvoja. Samassa tuntui hänestä, kuin olisi sydän tauonnut lyömästä. Hän huomasi, että lapsi oli kuollut.
"Kohenna tulta", kuiskasi Daisy. "Poju tuntuu niin kylmältä."
Muriel nousi hiljaa tulta kohentamaan. Hän tunsi, ettei enää voinut katsoa Daisya, joka yhä tuuditti kuollutta lastaan sylissään, siksi meni hän, yhä yöpuvussaan, ruokasaliin ja asettui akkunan luo odottamaan lääkäriä.
Vihdoin kuului veräjä aukenevan. Nähdessään tohtori Ratcliffen ja Grangen tulevan kuun kirkkaasti valaiseman puutarhan lävitse juoksi hän avaamaan ovea.
"On jo myöhäistä", änkytti hän, "liian myöhäistä."