"Kyllä, kiitos vain", sanoi hän. Ratsastaessaan Blaken kanssa auton jälessä tuntui Murielista siltä, kuin olisi Blake aikonut sanoa jotakin, jollain tavoin puolustaa itseään. Mutta siihen hän ei saanut tilaisuutta, sillä Muriel vältti kaikkea lähentelemistä. Hänelle oli äsken selvinnyt, että se mies, johon hän oli niin turvallisesti luottanut, ei ollutkaan sellainen, joksi hän oli hänet kuvitellut. Muriel oli nähnyt vilahdukselta hänen oikean luonteensa ja huomannut, ettei Blaken moraalinen voima edes ollut hänen omansa veroinen.
Tie Redlandiin pujottelihe tiheiden metsikköjen lomitse, joiden välissä meri kimalteli kirkkaansinertävänä. Seurueen saapuessa Redlandin avonaiselle veräjälle pääsi Murielilta ihastuksen huudahdus. Matalaa asuinrakennusta ympäröi joka puolelta rehevät rododendrot. Vasemmalla puolen sitä oli notko, josta kuului juoksevan veden lorina. Korkeat puut estivät rakennuksen näkymästä tielle asti.
"Oi, Blake!" huudahti Muriel. "Millainen paratiisi!"
"Pidättekö siitä?" kysyi Nick astuessaan alas autosta sulkemaan veräjää.
Kuullessaan tuon äänen säpsähti Muriel ja pidättäen ratsuaan hyppäsi alas.
"Otappa sinä hevoseni, Blake", sanoi hän, "minun täytyy välttämättä juosta tuonne joelle."
Blake totteli, mutta ei näyttänyt tyytyväiseltä. Hymyillen kiiruhti Nick tytön jälkeen.
"Ratsasta vain tuonne", huusi hän Blakelle mennessään. "Olga kyllä pitää sinusta huolen."
Hän saavutti Murielin joen rannalla. Tämän posket hohtivat punaisina ja koko käytös oli hermostunutta, mutta silti katsoi hän Nick'ia rakkaasti silmiin ja ojensi hänelle kätensä.
"Vallitseeko meidän välillämme rauha?" kysyi hän läähättäen.