Nick'ia ei hän ollut tavannut useaan viikkoon ja hän, alkoi jo uskoa, ettei tämä sattuisikaan hänen tielleen ennen Daisyn kotiintuloa. Niin olisikin käynyt, elleivät olosuhteet olisi toisin kääntyneet.
Paahtavaa kuumuutta seurasi eräänä iltana ankara ukonilma ja Muriel, joka aina oli pitänyt luonnonilmiöistä, olivatpa ne vaikka kuinkakin rajuja, keskeytti syöntinsä ja meni pieneen eteiseen, jonka akkunasta oli laaja näköala aavalle merelle.
Myrsky oli harvinaisen ankara ja salamat leimahtelivat tuon tuostakin. Tuuli yltyi niin rajuksi, että sen ulvonta tuntui jo pelottavalta. Muriel kätki kasvot käsiinsä. Rajuilman tauotessa puhkesi sellainen rankkasade, kun olisivat pilvet tyhjentäneet monivuotisen varastonsa.
Muriel astui taasen lähemmä akkunaa. Vesi räiskyi ruutuja vasten ja salamat välähtelivät yhä valaisten kirkkaalla säihkyllään koko puutarhan.
Samassa vetäytyi hän kirkaisten taapäin. Eräät tutut kasvot painautuivat akkunaruutua vasten ja vihattu silmäpari tähysti häntä.
XXXIII.
Sairasvuoteella.
Muriel vaipui puolipyörryksissä läheiselle tuolille ja herättyään jälleen tietoisuuteen kuuli hän akkunaan koputettavan. Hän oli paennut huoneen perimmäiseen sopukkaan, mutta sieltäkin näki hän selvästi nuo vihaamansa kasvot salamoiden välähdellessä.
Sydän kurkussa koetti hän taistella kauhuaan vastaan. Kun magneettisen voiman vaikutuksesta nousi hän vihdoin ylös ja läheni hitaasti ja vastenmielisesti akkunaa, jonka takaa nuo kasvot näkyivät. Koputus lakkasi ja Nick Ratcliffe, sillä hän se oli, puhui jotakin lasin takaa. Muriel ei kuullut sanoja, kalpeana ja pelosta vapisten avasi hän akkunahakasen. Nick vetäsi akkunan auki ja hyppäsi sisälle avopäin ja kauttaaltaan läpimärkänä.
Muriel vetäytyi taapäin, mutta Nick tuskin katsoikaan häneen. Sulettuaan akkunan kääntyi hän tytön puoleen ja sanoi ystävällisyyden ja ivan sekaisella äänellä: