"Ehkäpä eivät, ystäväni."
"Ja Muriel… Nick oli niin onneton… kun olit lähtenyt. Näin sen selvästi. Myöhään yöllä heräsin… hiivin hänen luokseen kirjastoon. Hän istui pöydän ääressä kasvot käteen painettuna… kuin olisi hän… itkenyt. Menin hänen luokseen ja kysyin… mikä hänen oli. Silloin katsahti hän minuun veitikka silmäkulmassaan ja sanoi: Eipä juuri mikään. Sain vain tänään kiviä leivän asemesta, näetkös. Ja ne eivät suinkaan ole haluttua ravintoa ainakaan nälkäiselle! Hän luuli, etten minä ymmärtäisi sanojen tarkotusta. Mutta ymmärsinpä kuitenkin! Aioin jo ennen kertoa sen sinulle, Muriel, mutta… mutta sinä et sitä sallinut. Sinua hän juuri tarkotti. Hän oli niin… syvästi loukkaantunut… siksi, että olit niin epäystävällinen häntä kohtaan. Oi, Muriel, etköhän tahtoisi koettaa olla ystävällinen hänelle? Olisiko se…"
Muriel katsoi Nick'iin ja huoahti helpotuksesta. Hän ei ollut kuullut Olgan pyyntöä. Nähtävästi ei hän ollut kuullut mitään heidän keskustelustaan, sillä hän istui huoneen vastakkaisessa nurkassa käsi kasvoilla, olkapäät vavahtelivat tuon tuostakin kuin äänettömästä itkusta.
Muriel kääntyi taasen Olgan puoleen. Tuo näky teki hänet taipuvaisemmaksi suostumaan sairaan lapsen pyyntöön.
"Lupaan, etten enää ole hänelle tyly, oma lemmikkini", sanoi hän hiljaa.
"Etkö milloinkaan?"
"En milloinkaan, sen lupaan."
Olga nojautui hyväillen hänen rintaansa vasten. Tätä oli tyttönen niin hartaasti toivonut ja saatuaan nyt Murielin lupauksen, tunsi hän olevansa jännityksestä aivan väsynyt.
Hoitajatar vetäytyi peremmä huoneeseen ja kaikki oli aivan hiljaista. Kukaan ei liikahtanut. Olga hengitti niin heikosti, että Muriel tuskin kuuli sitä. Kätensä oli hän kietonut sairaan ympärille niin lujasti, kuin olisi hän syleilyllään tahtonut suojata häntä kuoleman kauhuilta. Mutta hänen oma sydämensä jyskytti niin kiivaasti…
Yön hetket kuluivat perin hitaasti. Vähitellen alkoi kuitenkin päivä sarastaa. Akkuna oli auki ja hieno sade vihmoi pisaroitaan akkunalaudalle. Kevyt tuulenhenki toi huoneeseen ruusujen tuoksua…