"Nick, poikaseni", sanoi hän kastaessaan kynäänsä mustetolppaan, "tyttö ei ensi yönä valvo sinun tähtesi, mutta hän itkee itsensä uneen sinun onnettomuuttasi säälien. Ja ennenkuin viikko on vierinyt, ennustan minä rakkauden nousseen kauniille ovelle hänen sydämessään."
XXXVIII.
Kohtaus rantakalliolla.
Tämänsyksyiset myrskyt Englannin rannikolla olivat niin ankaria, ettei sellaisia oltu miesmuistiin nähty.
Kun Nick, muutaman päivän oleskeltuaan kaupungissa, palasi jälleen Redlandiin, meni hän heti seuraavana päivänä katsomaan, vieläkö huvihuone rannalla oli jälellä. Myrsky ei ollut ylettynyt siihen asti, mutta sen alapuolella oleva kukoistava rinne, jossa hän muutamia viikkoja sitten oli istunut Murielin, Olgan ja kapteeni Grangen seurassa, oli kokonaan myrskyaallokon tuhoama.
Nick unohtui katselemaan aavaa levotonta merta. Vihdoin kääntyi hän aikoen poistua, mutta samassa huomasi hän kaksi henkilöä, miehen ja naisen hitaasti astelevan rautatiellä. He kävelivät nojautuen toisiinsa ja miehen käytöksessä oli jotakin niin omituisen tuttua. Kasvoja ei hän vielä saattanut erottaa.
Heidän lähestyessään kalliota, jolla Nick seisoi, pysähtyivät he etsien suojaa äkkinäistä sadetta vastaan rantapensaikosta.
Yhtäkkiä nosti nainen päätään ja kietoi kätensä kiihkeästi miehen kaulaan, ja vaikka Nick ei kuullutkaan sanoja, oli naisen kasvojen ilme kyllin puhuva. Rakkaus, epätoivo ja tuska kuvastihe niistä aivan selvästi.
Mies kumartui hänen puoleensa vastaten hänen syleilyynsä, mutta Nick oli jo nähnyt tarpeeksi ymmärtääkseen niiden epäluulojen, joita hän jo kauan oli hautonut, olevan täysin oikeutettuja.
Hän vetäytyi hiljaa taapäin kallion reunalta ja katsahti taasen merta, mutta silmät näyttivät nyt räiskyvän tulikipeniä.