"Etkö tahtoisi sanoa, mikä sinua kiihdyttää? Sinun ei tarvitse lainkaan pelätä."
Hänen äänensä lempeä sointuko se oli, joka antoi Daisylle takaisin rohkeutensa? Hän katsoi Williin. Oliko tuo tyyni, päättäväisen näköinen mies, joka seisoi tuossa niin varmana hänen edessään, sama kiihkeä, poikamaisen hempeäluonteinen mies kun ennen? Hänessä oli nyt jotakin uutta ja arvokasta, joka teki Daisyyn syvän vaikutuksen. Tuntui miltei siltä, kuin olisi Will kasvanut jollain tavoin.
"Olen tullut sanoakseni sinulle kaiken", sanoi Daisy. "Kun olen sen sanonut, menen jälleen. Katoan ainaiseksi elämästäsi."
Willin huulet puristuivat lujasti yhteen, mutta hän pysyi vaiti.
Daisy nousi hitaasti ylös, vaikka hän tuskin jaksoi seisoa suorana.
"Will", alkoi hän vapisevalla äänellä, "sinä olet aina luottanut minuun, aina ollut minulle uskollinen. Oli aika, jolloin miltei jumaloit minua, mutta se aika ei palaja enää milloinkaan, sillä minä en ole sinun arvoisesi. Ymmärrätkö? Minut estettiin jättämästä sinua vasta viime hetkessä. Muuten en nyt seisoisi tässä edessäsi. Mutta olen tehnyt syntiä sydämessäni. Ja sama tunne elää vieläkin minussa. Nyt olen sanonut sanottavani. Sinun täytyi saada tietää se… En pyydä sinulta armoa enkä anteeksiantoa."
Ääni ja voimat peittivät hänet samassa. Hän horjui ja vaipui lattialle rajusti nyyhkien.
Sanaakaan sanomatta kumartui Will ja nosti Daisyn ylös. Hän oli aivan kalpea, mutta ei epäröinyt hetkeäkään, vaan toimi ripeästi ja päättävästi, varmana omasta itsestään.
Nostaen Daisyn syliinsä kantoi hän hänet akkunan luona olevalle leposohvalle.
Ja kun Daisy vihdoin, äärimmäisen väsyneenä, taukosi itkemästä, huomasi hän Willin polvistuneena vierellään hiljaa hyväilevän hänen hiuksiaan. Daisy käänsi kasvonsa toisaalle, hän ei voinut katsoa Williin. Eikä Will sitä tahtonutkaan.