Sitten sanoi Will vitkaan, vakavalla ja varmalla äänellä:
"Daisy, tästä emme enää milloinkaan puhu sanaakaan."
Daisy säpsähti. Myötätuntoa niin, kenties jonkunlaista ystävyyden sekaista sääliäkin oli hän luullut saavansa osakseen, mutta ei tällaista. Hän koetti irtautua Willin syleilystä, mutta tämä ei päästänyt häntä.
"Ei, ei, Will", pyysi hän murtuneena. "Anna minun mennä sinun itsesi tähden."
"En laske, en voi laskea sinua luotani nyt kun kerran olet palannut, Daisy", sanoi Will tyynesti.
"Mutta ethän tahtone pitää minua luonasi", kuiskasi Daisy katkerasti.
"Vaiti", sanoi Vili, "sinä olet vaimoni. Minä rakastan sinua enkä sinua luotani päästä."
Kyyneleet valuivat Daisyn poskille, mutta tällä kertaa ne kevensivät hänen tuskaansa. Hän ei enää koettanutkaan työntää Willia luotaan.
"Mutta minun täytyy kertoa sinulle kaikki. Minun täytyy", kuiskasi hän. "Jos aiot antaa minulle anteeksi, täytyy sinun myös tietää kaikki."
"Kerro siis, jos se keventää mieltäsi. Mutta ennenkuin alat, sanon sinulle, että olen jo antanut anteeksi kaiken."