Nyt ei se vaikuttanut häneen siten. Hän tunsi vapisevansa pelosta, että Nick kuolisi ja tuo tunne sai hänet heittäytymään Nick'in ja hänen vihollisensa väliin ja antoi hänelle voimaa kiskaisemaan savuavan revolverin murhamiehen kädestä.
Muriel ei ollut selvillä siitä, mitä hän teki, hän vain totteli sokeasti vaistoaan, joka pakotti hänet suojelemaan rakastettuaan. Hänen tekonsa oli silmänräpäyksen päätöksen aiheuttama, mutta hän ei epäröinyt eikä pelännyt. Hän oli täysin varma itsestään.
Kun näytös oli ohitse ja joukko miehiä oli rientänyt paikalle ja ottanut murhaajan haltuunsa, oli Murielinkin rohkeus lopussa. Hän vaipui portaille ja puhkesi hysteeriseen itkuun.
Joku kumartui hänen ylitseen, kuiskasi rauhottavia sanoja ja veti hiljaa revolverin pois hänen kädestään. Katsoessaan ylöspäin näki Muriel edessään vanhan kerjäläisukon, jolle oli usein roposen antanut. "Nick", änkytti hän. "Nick."
Ja taasen vaikeni hän, tuskaisena ihmetellen, saattoiko tuo repaleinen, siivottoman näköinen olento todellakin olla Nick Ratcliffe.
"Puhu minulle", pyysi hän. "Sano edes yksi ainoa sana."
Mutta ennenkuin ukko ennätti vastata, tuli Bobby Fraser hänen luokseen ja nosti hänet ylös.
"Ettehän vain ole haavoittunut, miss Roscoe?" kysyi hän. "Tekikö tuo kirottu heittiö teille mitään pahaa? Lähtekäämme tuonne ylös. Te olette urhoollisin tyttö, minkä koskaan olen tavannut."
Bobby tuki häntä ja yritti viedä hänet portaita ylös, mutta Muriel ei tahtonut tulla.
"Älkää… älkää antako sen miehen mennä…" änkytti hän.